Niin metsä...

...vastaa kuin sinne huudetaan. Haha, nyt tuosta tuli jostain syystä mieleen joskus vuosia sitten ikivanhoissa salkkareissa ollut kohtaus, jossa kyseinen sanonta oli. .-D Mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua siitä.

Jotta blogini ei olisi ihan tyjillään koko joululomaa, ajattelin ajastaa tänne julkaistumaan aina tietyille päiville jokusen postauksen, joiden aiheina olisi äidinkielen kirjoituskurssin tuotoksiani. .-) Sain siitä kurssista ysin numeroksi, joten kaipa näitä töitä kehtaa täälläkin esitellä. .-D En usko niide joutuvan minkään kopiointivaaran kohteeksi, sillä ymmärtääkseni ope keksi näitä kirjoitusaiheita aika lailla tilanteen mukaan omasta päästään, joten nämä ei ole mitään "yleisiä" tehtävänantoihin liittyviä tekstejä. No juu, jatkakaamme.

Tämä teksti piti synnyttää Aleksis Kiven runon/laulun "Metsän poika(?)" perusteella. Kiinostuneet voivat googlesta etsiä kyseisen teoksen, jos kokevat sen tarpeelliseksi, mutta työni ymmärtäminen ei edellytä sitä. Päähenkilölle ei saanut antaa nimeä, vaan häntä kutsuttiin vaan sanalla "hän". Noh, lukemaan sit vaan. .->

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan

Kauniina kesäpäivänä hän kuljeskelee yksinään metsässä. Tai oikeastaan hän ei ole yksin, onhan hänen seuranaan jokainen metsän puu, jonka ohi hän kävelee. Kauempana siintää jykevä vuori. Myös se on hänen kanssaan. Tuuli hyväilee hänen paljasta ihoaan ja kulkee yhdessä hänen kanssa kapeaa metsäpolkua. Kaikki metsän eläimet, linnut ja hyönteiset, jotka metsään kuuluvat, ovat läsnä. Oikeastaan milloinkaan ei voi sanoa olevansa yksin. Hän nauttii olostaan ja hyräilee kävelyaskeleidensa tahdissa leppoisaa sävelmää.

Yhtäkkiä kaikki kuitenkin muuttuu. Linnut lopettavat laulamisen ja pyrähtävät lentoon. Tuuli tyyntyy. Pelokas pupu loikkii koloonsa piiloon. Vuorikin varmasti lähtisi, jos vain siihen kykenisi. Puut seisovat tönkköinä paikoillaan. Myös hän pysähtyy ja jää tuijottamaan edessään olevaa metsän kuningasta, karhua, joka tapittaa häntä tummilla silmillään. Karhu ei pidä siitä, että sen reviirille tullaan ilman lupaa. Karhu nousee takajalkojensa varaan ja yrittää säikyttää tunkeilijan, mutta hän ei liikahdakaan paikaltaan, vaikka karhu on häntä päätä pidempi. Lopulta karhu menettää malttinsa, ja syöksyy häntä kohti. Hän ei peräänny, vaan käy rohkeasti taistoon mesikämmenen kanssa.

Puut ja eläimet katsovat hänen ja karhun taistelua. Suuresta koostaan huolimatta karhu alkaa jäädä alakynteen tappelussa. Yllättäen taivas tummuu ja pulskat sadepilvet alkavat kaataa vettä taistelutantereelle. Hän on voitolla, mutta sateen kastelema liukas sammal koituu hänen kohtalokseen. Hän menettää tasapainonsa ja mätkähtää märälle mättäälle. Karhu nousee jälleen kahdelle jalalle ja valmistautuu tuhoamaan tunkeilija lopullisesti. Samalla hetkellä kirkas salama sokaisee kaikkien silmät. Hämäränäön hiljalleen palauduttua hän huomaa, että karhu makaa kuolleena liiskauduttuaan puun alle, jonka salama kaatoi.

Ukkonen on tyytyväinen tappelun lopputulokseen ja antaa tuulen puhkua itsensä muualle. Synkkien pilvien väistyttyä taivaalle avautuu kaunis miljardien pienten valopilkkujen, tähtien, aikaansaama kuviointi. Taistelun tuoksinnassa kesäpäivä on muuttunut yöksi. Hän asettuu suuren sammaleen peittämän kiven päälle selälleen makaamaan ja ihailee kaunista näkymää taivaalla. Hiljaisella äänellä hän alkaa ensin hyräillä, sitten laulaa. Hänen äänensä kaikuu hiljaisessa metsässä, ja kaikki, joiden korviin laulu kantautuu, tulevat paikalle kuuntelemaan.

Yllättäen hän havaitsee, että joku toinenkin laulaa. Puiden takaa astelee valkeaan kaapuun pukeutunut siro neiti. Tällä on kauniin kullan väriset kiharat hiukset, jotka pompahtelevat ilmaan tytön askelten tahdissa. Neidin heleä ääni toistaa samoja laulun sanoja kuin hänkin, ja kaksikko jatkaa laulua yhdessä. Hän ojentaa neidolle kätensä ja auttaa tätä kiipeämään viereensä kiven päälle. Yhdessä he katselevat tähtien täyttämää taivasta. Hän ottaa vaalean neidon kainaloonsa ja he nukahtavat sylikkäin.

Hän herää tuntiessaan vihlovaa kipua rintansa kohdalla. Silmät avatessaan hän näkee vatsansa aivan veren peitossa. Kirkkaan punainen lämmin veri pulppuaa suuresta haavasta ulos. Hän yrittää tukkia vuotokohdan, mutta pian hänelle valkenee, ettei tulisi selviämään menettämänsä verimäärän vuoksi. Näkö alkaa jo sumentua, mutta viimeinen hänen verkkokalvolleen heijastuva asia on hetki sitten hänen kainalossaan nukkunut neitokainen puukko kädessä. Silloin asia valkenee hänelle: Tämä tyhjästä keskelle metsää ilmestynyt tyttö oli karhu toisessa muodossa, ja se halusi kostaa aiemmin hävityn ottelun. Hän sulkee silmänsä viimeisen kerran ja vetää kasvoilleen tyytyväisen virneen. Kuolemanjälkeisessä elämässä hän aikoisi lyödä karhun uudelleen.

Itse olen tähän työhön tyytyväinen, ja tämä oli varmaankin lempparini muutenkin. .-) Oli kivaa antaa luonnolle tuollaisia ihmismäisiä piirteitä ja muutenkin tykkään juonen etenemisestä. Halukkaat voivat antaa palautetta!

Kysymys lukijoille:
Mitäs tykkäsit tarinasta?
Vaihtoehto 1: +
Vaihtoehto 2: -