"Uskallakin mennä tapaamaan Nathanielia", tyttö sihahti. Olin ymmälläni. Mikä oikeus tuolla tytöllä oli jaella minulle epäreiluja ehtoja?
"Pidä huoli siitä että pysyt kaukana hänestä, muuten en vastaa seurauksista", tyttö sanoi heilauttaen kiharaa hiuspehkoaan, jolloin hänen ranteessaan ollut rannekorurypäs kilahteli hennosti. Tämän jälkeen hän lähti toiset tytöt perässään kävelemään käytävää eteenpäin. Jäin seisomaan paikalleni hämmentyneenä. Hyvä mieli oli kaikonnut ja tilalle oli tullut ärtymys ja blondin jälkeensä jättämä kukkaistuoksuinen hajuveden lehahdus. Kuka tuo tyttö oikein kuvitteli olevansa? Samassa mahassani muljahti ikävästi:
"Mitä jos hän on Nathanielin tyttöystävä?" Se olisi järkeenkäypää. Nathaniel on avulias ja hyvännäköinen kundi, ja olisi suorastaan ihme, jos hän ei olisi varattu. En vain olisi osannut odottaa hänen tyttöystävänsä olevan tuollainen kamala lissu. Puistelin päätäni, eihän asia ollut edes varma. Minulla ei ollut mitään varsinaista syytä olettaa tytön ja Nathanielin olevan yhdessä. Eihän Nathaniel ollut edes eilen meidän jutellessamme maininnut mitään mahdollisesta tyttöystävästä. Toisaalta keskustelumme eivät muutenkaan olleet liittyneet kovinkaan paljoa kummankaan yksityiselämään, joten eihän sitä koskaan tiedä... Miettiessäni asiaa tarkemmin minusta alkoi kuitenkin tuntua siltä, että kaikki merkit viittasivat siihen, että blondi voisi hyvinkin olla Nathanielin tyttöystävä. Eilisellä tapaamisella poika oli käyttäytynyt minua kohtaan ystävänä, vaikken tietenkään olettanut Nathanielin kaltaiselta kohteliaalta ja hienostuneelta pojalta heti ensitapaamisella suoraa flirttiä, vaikka hetken aikaa olin toivonut kirjastoesittelyn tarkoittavan jotain suurempaa. Seurustelusuhde oli myös ainoa syy miksi arvelin tytön haluavan minun välttelevän Nathanielia. Ehkä tuo blondi oli saanut kuulla jostakin minun ja Nathanielin viettäneen yhdessä aikaa koulun jälkeen ja tullut mustasukkaiseksi, vaikka mitään ei ollut edes tapahtunut.. ainakaan muualla kuin mielessäni. En tiennyt ollenkaan mitä tehdä. Pitäisikö minun ottaa asia puheeksi Nathanielin kanssa vai toimia niin kuin tyttö oli sanonut ja vältellä Nathanielia? Kellon soidessa tunnin alkamisen merkiksi heräsin lopulta mietteistäni. Katsoin vielä edessäni olevaa oppilaskunnan huoneen ovea ja käänsin sille raskain mielin selkäni. Jos Nathaniel oli kerran varattu, olisi minun parempi olla herättelemättä turhia toiveita. En myöskään halunnut hankaluuksia, vaikka hiukan epäilin, mitä tavallinen tyttö pystyisi minulle muka tekemään.
En oikein pystynyt keskittymään oppitunneilla ja olin helpottunut ruokatauon alkamisesta. Mietin jatkuvasti aamulla käymääni keskustelua Nathanielin tyttöystävän kanssa ja pohdin millaisia seuraksia siitä olisi, jos yrittäisin päästä Nathanielin juttusille. Olin niin ajatuksissani, etten ollenkaan huomannut Iiriksen saapumista.
"... Kasa, huhuu!" tyttö huitoi kättään naamani edessä. Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä ja tuijotin Iiristä.
"Mitä, sanoitko jotain?" kysyin kummastuneena. Missä välissä Iiris oli ehtinyt pyrähtää paikalle?
"Kysyin sinulta jo pariin otteeseen minkä seuratoiminnan olet valinnut", Iiris kertoi.
"... Siis mikä seuratoiminta, en ole kuullutkaan", mutisin yllättyneenä.
"Sinä tunnut olevan ihan pihalla", Iiris naurahti ja alkoi sitten selittää seuratoiminnan periaatteita. Tässä lukiossa osa kursseista kuulemma kertyy osallistumalla vapaa-ajalla lukiossa järjestettävien seurojen toimintaan.
"Jos et ole vielä valinnut seuraa, sinun on hoidettava se pian, sillä seuraava seurakokoontuminen on muutaman minuutin päästä. Lomakkeita seuraan liittymisestä saa..."
"Älä vain sano että oppilaskunnan huoneesta", huudahdin Iiriksen puheen päälle. En juuri nyt ollut valmis kohtaamaan Nathanielia.
"Olin sanomassa että rehtorilta, vaikka kyllä niitä Nathanielillakin varmaan olisi", Iiris selitti.
"Menen mieluummin kysymään asiasta rehtorilta.. Tuota, tiedätkö sen blondin tytön joka hengaa aina yhdessä parin kaverinsa kanssa?" Otin aiheen esille pienen epäröinnin jälkeen.
"Tarkoitat varmaan Amberia. Hänen ystävänsä ovat Li ja Charlotta", Iiris kertoi.
"Aa, vai Amber... Onko hänellä poikaystävää?" kysyin ja toivoin kieltävää vastausta.
"Sinäpä olet kiinnostunut Amberista. Joo, on hänellä poikaystävä. Amber saa hurmattua melkein kenet tahansa halutessaan", Iiris kertoi. Niinpä tietysti, Nathaniel oli tuon miestennielijän pauloissa mietin pettyneenä. Iiris jatkoi Amberista kertomista, mutta en jäänyt kuuntelemaan hänen juttujaan ollessani oman tunnekuohuni vallassa. Nyt kun epäilemäni asia oikeasti varmistunut todeksi, tuntui tilanne entistäkin ankeammalta. Tietysti juuri minun ihastukseni seurusteli Amberin kaltaisen suositun tytön kanssa, joten minun kaltaisellani tavistytöllä ei olisi edes ollut mahdollisuuksia. Mietteeni keskeytyivät kun jalkoihin säntäsi yhtäkkiä pieni ruskea koira.
"Hui apua!" kiljaisin yllättyneenä ja yritin väistää ettei eläin olisi sotannut valkoisia kenkiäniä. Koira tuntui vain innostuvan entisestään reaktiostani ja alkoi pomppia perässäni.
"Se on rehtorin koira Kiki! Ei sitä tarvitse pelätä", Iiris rauhoitteli ja nappasi koiran syliinsä. Ei mennyt kauaakaan, kun paikalle pelmahti myös rehtori.
"Voi minun Kiki-mussuani, tuhmeliini meni taas karkaamaan", rehtori sössötti koiralle Iiriksen ojentaessa sen naisen syliin. Katselin touhua hiukan kummissani. Oliko rehtorilla oikeasti lemmikki mukana työpaikalla? Toisaalta hänhän oli koulun ylin henkilö, joten hänellä kai oli oikeus moisiin järjestelyihin. Iiris sanoi minulle heipat, jolloin muistin, että minun piti liittyä johonkin seuraan. Rykäisin kuuluvasti, jolloin rehtori käänsi katseensa lemmikistään minuun.
"Aivan, sinähän vasta aloitit lukion joten et siis vielä ole valinnut seuraa", rehtori totesi minun pyydettyäni häneltä tarvittavaa lomaketta. Rehtorilla oli pieniä vaikeuksia selata mukanaan olevaa kansiota ja pidellä Kikiä, mutta tällä kertaa paperi löytyi.
"Sinulla on valittavana puutarha- tai kolipalloseura", rehtori selitti. Kumpikaan ei ollut suurin kiinnostuksenkohteeni, mutta päätin liittyä puutarhaseuraan, sillä urheilu kiinnosti vielä vähemmän, eikä minulla ollut edes liikuntavaatteita mukanani.
"Hienoa", rehtori lausahti ojentaessani pikaisesti täyttämäni lomakkeen hänelle.
"Seuralaiset kokoontuvat lukion pihalla, joten suuntaa seuraavaksi sinne", rehtori opasti.
Lähdin ripeästi kävelemään käytävää pitkin, sillä olin jo vähän myöhässä. Käytävä oli autio, kaikki olivat varmaankin jo ulkona seuransa luona. Vai olivatko sittenkään? Aivan kuin olisin kuullut jotain. Pysähdyin paikoilleni ja toden totta, kuulin vaimeaa puhetta loksujen takaa. Hiippailin hiljaa lähemmäksi, ja tunnistin Amberin äänen. Inhonväreet selässäni mietin kääntyisinkö pois, Amber nimittäin kuuluisi luonnollisesti vihaamiini tyyppeihin Nathanielin poikaystävänä, eikä tytön käytös minua kohtaan muutenkaan ollut mitään mukavinta. Oudosta heränneestä uteliaisuudenhalusta hivuttauduin loksurivistöä eteenpäin, kunnes olin aivan sen päädyssä. Puhetta ei enää kuulunut, vaikka yritin eliminoida kaikki ylimääräiset äänet jopa pidättämällä hengitystäni. Mahdoinko kuulla aiemmin omiani? Varovasti kurkistin loksujen takaa ja jähmetyin paikalleni näkemästäni.
Amber suuteli kundia - joka ei ollut Nathaniel! Loikkasin loksujen suojasta näkyville, jolloin Amber ja minulle ennestään tuntematon poika kääntyivät katsomaan minua.
"Kehtaatkin pettää Nathanielia!" huusin niin että käytävä kaikui. Hyväksyisin ehkä juuri ja juuri sen että Amber seurusteli ihastukseni kanssa, mutta Nathanielin pettämistä en aikoisi katsoa läpi sormien.
"Mikä täällä on hätänä?" kuulin yllättäen Nathanielin äänen takaani. Hän oli ilmeisesti kuullut äänenkorotukseni oppilaskunnan huoneeseen asti. Ennen kuin ehdin vastata mitään astui Amber esiin kiskaisten vieraan pojan mukanaan. Kolmikko tuijotti minua ja oloni oli kiusallinen.
"En halunnut sinun saavan tietää tätä näin, mutta Amber pettää sinua. Näin näiden kahden suutelevan äsken", selitin Nathanielille ja käännyin osoittamaan kaksikkoa.
"Mitä oikein selität? Amber on siskoni", Nathaniel paljasti. Nyt oli minu vuoroni hämmästyä. Amber olikin Nathanielin sisko eikä tyttöystävä niin kuin olin luullut! Yhtäkkiä tilanne muuttui todella noloksi. Olisinpa varmistanut faktat etukäteen tarkemmin ennen kuin aloin räyhäämään asiasta...
"No kun... Amber käski minun pysyä kaukana sinusta, ja ajattelin sen johtuvan siitä että te seurustelette ja..." koitin selitellä tilannetta.
"Onko tuo totta Amber? Miksi kielsit Kasaa olemasta seurassani?" Nathaniel kysyi katsoen tiukasti siskoonsa.
"No en halua että menetät maineesi hengatessasi tuollaisen roskaväen kanssa", Amber katsahti minuun päin halveksuvasti.
"Amber! Pyydä heti Kasalta anteeksi", Nathaniel komensi, mutta Amber ei kuunnellut häntä.
"Tule Ken, lähdetään", Amber tokaisi tarraten jälleen oikean poikaystävänsä käteen, joka ilmeisesti oli Ken. Amber olikin kultaisine kutreineen oikea Barbie, joten siinä olivat ilmeisesti koulun Barbie ja Ken -pari. Nathaniel näytti siltä kuin aikoisi pyytää siskonsa takaisin, mutta hän vaikeni viime hetkellä.
"Olen pahoillani Amberin puolesta, hän on välillä vähän tuollainen..." Nathaniel vaikeni loppua kohden.
"Ethän sinä siskosi käytökselle mitään voi", vastasin, ja tajusin vasta sitten, että koska Nathaniel ja Amber eivät seurustelleetkaan, voisi minulla sittenkin olla mahdollisuus Nathanielin suhteen! Juuri sillä hetkellä olin kuitenkin sen verran häpeissäni aiemman välikohtauksen aiheuttamisesta, ettei minun tehnyt edes mieli ajatella koko asiaa. Samassa muistin että minun pitäisi olla jo seuran kokoontumispaikalla, joten sain hyvän syyn poistua paikalta. Sanoin nopeat heipat ja lähdin kävelemään ulko-ovea kohti. Amber tuli minua vastaan aivan käytävän päässä. Yritin kulkea ohi kuin en huomaisikaan Amberia, mutta hän astui eteeni, jolloin en voinut olla kohtaamatta hänen katsettaan.
"Sinä teit valintasi. Voit olla varma, että tulet katumaan sitä ettet noudattanut ehtojani", Amber sanoi ja katsoi minua jäätävästi turkoosin sinisillä silmillään. En vastannut hänelle mitään vaan astuin syrjään ja säntäsin mahdollisimman nopeasti kohti ulko-ovea. Amberin sanat jäivät kaikumaan päähäni ikävässä mielessä.
Pihalla oli melkoinen väenpaljous kaikkien säntäillessä etsimään omaa ryhmäänsä. Tungoksessa satuin näkemään Castielin, ja koska hän oli tavallaan tuttuni, päätin kysyä häneltä neuvoa.
"Castiel, tiedätkö missä puutarhaseura kokoontuu?" kysäisin pojalta. Castiel vilkaisi ensin minuun ja siirsi sitten katseensa keskellä lukion pihaa seisoviin kahteen poikaan.
"Kannattaa käyttää silmiään. Puutarhaseuran pitäjä on tuolla", Castiel tokaisi ja toden totta, nyt silmiini osui multaisissa haalareissa seisova poika, joka oli taatusti puutarhaseuralainen. Tämän vieressä seisoi toinen poika, joka piteli käsissään koripalloa, joten hän oli ilmeisesti rehtorin mainitseman koripalloseuran jäsen.
Olin lähdössä puutarhaseuran vetäjää kohti, mutta Castiel tarrasi hihaani yllättäen.
"Et taida olla koiraihminen", poika totesi yllättäen, jolloin arvelin hänen nähneen säätöni Kikin kanssa käytävässä.
"Se pääsi yllättämään, en minä normaalisti tuolla tavalla kilju koiria kohdatessani", yritin puolustautua, mutta Castiel vain hymyili huvittuneena.
"Minulla on beaucenpaimenkoira, joten suosittelen sinua pysymään kaukana siitä, jos säikyt tuollaista pientä koiraa", Castiel sanoi. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, millaisia Castielin mainitseman koirarodun edustajat olivat, enkä halunnut paljastaa tietämättömyyttäni kysymällä asiaa. Epätietoisuus taisi kuitenkin paistaa kasvoiltani, sillä Castiel alkoi kertoa koirastaan.
"Ehkä näet sen joskus, mutta ensin sinun on opittava tulemaan toimeen pienempien koirien kanssa", Castiel sanoi lopuksi salaperäisesti. Minua kummastutti pojan käytös: ensin Castiel käyttäytyi minua kohtaan töykeästi, mutta yhtäkkiä hän oli tullut rupattelemaan minulle koirista! Huomasin puutarhaseuran pitäjän lähtevän kävelemään pienen joukkion kanssa lukion takapihalle, joten kiiruhdin heidän peräänsä.
Suuni loksahti auki hämmästyksestä astuttuani lukion taakse. Etupihalla ollut asfalttipeite oli vaihtunut vihreäksi nurmikoksi, ja lukion kyljessä oli pieni kasvihuone, jonka ympärillä oli paljon pensaita ja kukkaistutuksia. Vilkaisin nopeasti taakseni varmistuakseni siitä, että olin edelleen lukion pihalla, sillä tämän kasvipaljouden perusteella tuntui kuin olisin astunut jollekin kukkaniitylle. Pohdiskelin, miksi tämä kaunis näkymä oli kätketty suuren tylsän tiilirakennuksen taakse, sillä lukioon olisi paljon miellyttävämpi tulla aamuisin, kun saisi kävellä kukkatarhan läpi. Katseltuani ympärilleni jonkin aikaa päätin mennä seuran ylläpitäjän puheille. Poika laittoi juuri puutarhakäsineitä käsiinsä saapuessani hänen luokseen.
"Hei, olen Kasa ja tämä on ensimmäinen seurapäiväni", sanoin ja olin jo ojentamassa kättäni tervehdykseen, mutta huomattuani pojan multaiset hanskat peruin aatteeni.
"Hauskaa että valitsit puutarhaseuran. Olen Jade", poika vastasi. Minulle nimi toi mieleen lapsuudenajan Bratz-leikit, ja tirskahdin tahattomasti. Jade katsoi minua kummissaan.
"Mikä on hauskaa?" poika uteli. Mietin olisiko totuuden kertominen kovin soveliasta, mutta en siihen tilanteeseen keksinyt mitään hyvää vitsiä tai muutakaan hauskaa.
"Nimesi vain.. Eikö Jade oli tytön nimi?" naurahdin epävarmasti. Oliko sittenkään viisasta avata keskustelua näin? Toivoin pojan olevan huumorintajuinen ja nauravan myös jutulle, mutta ikävä kyllä ärtymys paistoi Jaden kasvoilta.
"Se voi yhtälailla olla pojankin nimi. Ei ole kovin kohteliasta nauraa toisten nimille", Jade vastasi vakavana. Tuijotin nolona kenkiäni enkä enää kehdannut katsoa poikaa silmiin. Minun ei pitäisi yrittää esittää hauskaa, kun en sellainen luonnostaan ole. Ja muutenkin olisi varmaan hyvä tuntea keskustelukumppani ennen kuin alkaa laukoa häneen liittyviä vitsejä.
"A-anteeksi, ei ollut tarkoitus loukata", sanoin hiljaa, mutta Jade näytti jo leppyneen.
"On minulle pahemminkin sanottu, älä suotta näytä noin pelästyneeltä. Tietäisitpä vain millaisia juttuja saan kuulla välillä puutarhaharrastukseeni liittyen", Jade tokaisi. Huokaisin helpottuneena ja huomasin Jaden taas hymyilevän lempeästi.
"Kasvihuoneen seinustalla on pari kasvia, jotka olisi tarkoitus viedä koristamaan yhtä luokkahuonetta ja oppilaskunnanhuonetta. Voisit vaikka toimittaa ne perille", Jade kehotti. Nyökkäsin ja lähdin kulkemaan Jaden osoittamaan suuntaan.
Matkalla katseeni kiinnittyi liilahiuksiseen tyttöön, joka istui sileän kiven päällä raapustellen jotakin vihkoonsa.
"Moi, mitä teet?" kysäisin ohimennen. Tyttö säpsähti säikähtäneenä ja hänen kädessään ollut lehtiö tipahti maahan.
"Mi-minä kastelen kukkia", tyttö vastasi ja potkaisi vihkonsa syrjään tarratessaan kiven vieressä olevaan kastelukannuun. Katselin touhua huvittuneena.
"Siltä äsken näyttikin. Mitä teit tuon vihkon kanssa?" kysyin ja osoitin maassa levällään olevaa lehtiötä. Tyttö vilkuili ympärilleen ja tuli sitten lähemmäksi minua.
"Minä vain piirtelin jotain luonnoksia. Ethän kerro Jadelle, että käytin seura-aikaa muuhun kuin kasvien kanssa pulaamiseen? Puutarhanhoito ei vain ole suurin intohimoni", tyttö selitti.
"Ymmärrän, ei mullassa möyriminen minuakaan hirveästi kiinnosta. Olen muuten Kasa", esittäydyin.
"Olen Violette", tyttö vastasi katsellen minua ujosti silmille valahtaneiden hiuksiensa takaa.
"Saanko katsoa piirustuksiasi?" kysäisin. Violette näytti hermostuneelta mutta ojensi vihkonsa lopulta minulle. Selailin hänen upeita piirustuksiaan eri eläimistä, ihmishahmoista ja maisemakuvista.
"Ne ovat vasta luonnosvaiheessa, joten jos joku näyttää kamalalta..."
"Älä turhaan vähättele itseäsi, nämä ovat mahtavia", huudahdin Violeten puheen päälle. Tyttö hymyili hämillään.
"Ai, kiitos paljon! Olisin halunnut mieluummin kuvataideseuraan, mutta se oli täynnä," Violette selitti. Piirrostaitojensa puolesta Violette tosiaan sopisi paremmin kuvataideseuraan, mutta välillä on hyvä kokeilla uusiakin asioita, vaikka mielelläni itsekin käyttäisin aikani johonkin sellaisen tehtävän parissa mikä minua itseäni kiinnostaa. Violette tarrasi uudelleen kastelukannuun, jolloin minäkin muistin Jadelta saamani tehtävän.
Jatkoin matkaani ja löysin lopulta kaksi ruukkukasvia, joiden oli epäilemättä oltava ne koristekasvit, joista Jade oli puhunut. Yritin saada molemmat ruukut yhtä aikaa käsiini, mutta hetken aikaa ährättyäni alkoi olla selvää, että minun olisi tehtävä kaksi reissua.
"Tarvitsetko apua?" kuulin yllättäen puhetta takaani. Käännyttyäni ympäri näin edessäni Amberin poikaystävän Kenin. Aiemman välikohtauksen takia en kovin mielelläni halunnut olla Kenin kanssa tekemisissä, ja Amberin vihat välttääkseni olin kieltäytymässä, mutta ennen kuin ennätin sanoa mitään, oli poika jo nostanut maassa olevan kasvin syliinsä. Purin huultani hermostuneena, nyt en enää voisi torjua hänen apuaan.
"Mihin nämä pitää viedä?" Ken kysyi, kun olimme muutaman sekunnin vain seisoneet vaiti paikoillamme.
"Se kuuluu luokkahuoneeseen A ja tämä oppilaskunnanhuoneeseen", tokaisin ja lähdin harppomaan lukion ovea kohti edellä. Ken kuitenkin käveli minut kiinni ja pyysi odottamaan.
"Kuule... Olen pahoillani Amberin puolesta. Hänen käytöksensä ei ole reilua sinua kohtaan", Ken mutisi vaikeana tuijottaen sylissään olevaa viherkasvia.
"Ei teidän muiden tarvitsisi pahoitella Amberin puolesta, hän on itse vastuussa teoistaan. Mutta kiitos", vastasin ja yritin ylläpitää hymyä kasvoillani, jotta oma epävarmuuteni ei paljastuisi. Ken vaikutti helpottuneelta reaktiostani, ja tunnelma kieltämättä keventyi välillämme keskustelun jälkeen.
Saavuttuamme ulko-oven kohdalle, avasi Ken minulle oven. Pääkäytävässä Iiris tuli meitä vastaan kantaen jotakin laatikkoa mukanaan.
"Hei Kasa! Minkä seuran valitsit?" Iiris uteli. Nostin sylissäni olevan ruukkukasvin Iiriksen kasvojen korkeudelle.
"Arvaa", kehotin.
"Haha, olet siis puutarhaseurassa. Hyvä, koska minun on toimitettava nämä siemenet Jadelle. Voisitko viedä ne hänelle puolestani?", Iiris kysyi.
"Sopiihan se", lupasin, jolloin Iiris tunki laatikon syliini.
"Kiitos! Nyt minun täytyy kiirehtiä takaisin musiikkiseuran harjoitusluokkaan", Iiris ilmoitti.
"Hetkinen, musiikkiseura? Miksei minulla ollut mahdollisuutta liittyä sellaiseen?" huokaisin tympääntyneenä. En osannut soittaa mitään soitinta, mutta musiikin kuuntelu ja laulaminen oli mieleeni enemmän kuin puutarhan hoito.
"Seura on jo täynnä", Iiris selitti. Niinpä tietysti, niin minun tuuriani. Iiriksen mentyä keskustelumme aikana hiljaa ollut Ken kääntyi katsomaan minua.
"Etkö pidäkään puutarhan hoidosta? Miksi sitten tulit siihen seuraan?" Ken kummasteli.
"Toinen vaihtoehtoni olisi ollut koripalloseura, ja se kiinnostaa vielä vähemmän. Muutenkin vaikuttaa siltä, että puutarhaseuraan päätyvät kaikki ne, jotka eivät ole päässeet valitsemaan mieliseuraansa, kuten vaikka Violette", kertoilin.
"Minä ainakin pidän kasveista ja luonnosta. Lähden pian armeijaan, ja odotan jo innolla telttailua metsässä", Ken selitti.
"Ai lähdet armeijaan, oho", kummastelin. Ehkä Amberin kireä käytös johtuukin siitä, että hän joutuu olemaan Kenin armeijaan lähdön takia erossa poikaystävästään. Aloin jopa tuntea pientä sympatiaa Amberia kohtaan, vaikken tytöstä edelleenkään pitänyt. Ken lähti kävelemään luokkahuonetta kohti, jolloin minäkin muistin tehtävämme. Koputin oppilaskunnan huoneen oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Kokeilin ovea ja se oli auki, joten astelin omin päin sisään. Nathaniel ei ilmeisesti ollut paikalla, mikä oli sinänsä ihan hyvä, mutta tiesin kyllä, että mitä nopeammin saisimme puhuttua aiemman välikohtauksen käytävässä selväksi, saisi sen pois päiväjärjestyksestä. Asetettuani ruukkukasvin yhdelle oppilaskunnanhuoneen pöydistä, kuulin yllättäen takaani äreän tokaisun:
"Mitä sinä teet?" Käännyin ympäri ja näin edessäni Nathanielin, joka oli ilmeisesti äsken palannut oppilaskunnan huoneeseen. Poika ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.
"Toin vain tämän kasvin tänne koristeeksi", vastasin hämmentyneenä ja siirryin pois kasvin edestä.
"Aah, se ei olekaan mikään kukkiva kasvi. Olen nimittäin allerginen kukille", Nathaniel selitti.
"Ai, sepä ikävää.. Kuule, olen pahoillani siitä tämänpäiväisestä. Jos olisin tiennyt Amberin olevan siskosi..." yritin saada pääni sisällä olevasta ajatusmyllerryksestä jotain järkevää sanotuksi, mutta puhe ei tietenkään kulkenut.
"Älä suotta kanna huolta siitä, et tehnyt mitään väärää. Olen iloinen siitä, että minulla on sinun kaltaisesi ystävä, joka pystyy rohkeasti puhumaan totta silloinkin kun kerrottava asia on ikävämmän puoleinen", Nathaniel sanoi hymyillen. Minulle tuli hyvä mieli pojan sanoista, vaikka hän olikin painottanut sanaa ystävä, mutta siitä olisi hyvä edetä pidemmälle...
"Jäitkö kasvattamaan juuria vai mikä sinulla kestää?" Ken huikkasi oppilaskunnanhuoneen ovelta. Niin tosiaan, ehdin jo aivan unohtaa seuravelvoitteeni.
"Minun täytyy palata seurahommien pariin. Hetkonen, eikö sinunkin pitäisi olla nyt seuratapaamisessa?" huomautin Nathanielille.
"Minä saan oppilaskunnan puheenjohtajana olemisesta samat kurssimerkinnät kuin muut seuratoiminnasta", Nathaniel kertoi. Sääli etten minä tajunnut hakea oppilaskunnan jäseneksi, sillä siten olisin varmaankin saanut viettää enemmän aikaa Nathanielin kanssa... Lähdin talsimaan Kenin perässä sanottuani Nathanielille heipat.
Saavuttuamme pihalle meitä kohti loikki koripallo. Ken nappasi vapaana kirmailevan pallon hyppysiinsä minun tuijottaessani näkyä kummastuneena.
"Mitä ihmettä, miksi koripallo pomppii yksinään keskellä lukion pihaa?" hämmästelin. Ken kääntyi osoittamaan lähellä olevaa liikuntasalia.
"Koripalloseuralaisten pelien temmellyksessä pallot karkailevat useinkin ja niitä löytyy ympäri lukiota, jopa sisätiloista. Rehtori on raivona siitä, että vuosittain joudutaan käyttämään niin paljon varoja uusien pallojen hankkimiseen hukkuneiden tilalle", Ken kertoi. Asiaa varmaan helpottaisi, jos liikuntasalin ovet pidettäisi pelien aikana suljettuna, pohdiskelin kävellessämme takaisin puutarhaseuran alueelle. Saavuimme äreänoloisen Jaden luokse ja mietin, mikä pojan oli saanut niin pahalle tuulelle. Oliko hän saanut Violeten kiinni piirtelystä vai mistä oikein oli kyse?
"Todella inhottavaa, etteivät koripalloseuralaiset pidä silmällä pallojaan! Yksi koripallo eksyi tänne ja lytisti alleen osan kukkasista", Jade murisi ja osoitti nurmikolla makaavaa koripalloa sormellaan. Mielestäni Jade ylireagoi, eivät kukkaset nyt noin pienestä menehdy.
"Minä voin käydä viemässä pallot pois", lupasin Jadelle. Ojensin Iiriksen antaman siemenlaatikon Jadelle ja noukin pallon maasta. Otin mukaani myös Kenin nappaaman pallon.
"Hienoa, ja hyvä kun toit nämä siemenet. Menen heti istuttamaan ne", Jade kertoi ja vaikutti tulleen taas paremmalle mielelle. Ken jäi auttamaan Jadea siementen kylvössä minun lähtiessäni kulkemaan liikuntasalia kohti. Avonaisesta liikuntasalin ovesta kantautui korviini kova pallojen pauke jo hyvän matkan päässä, ja melu voimistui entisestään astuttuani sisälle liikuntasaliin. Paikalla olevilla opiskelijoilla oli ilmeisesti jotkin harjoitukset, sillä kaikilla oli pallo pomputeltavana.
Selvästi muita taitavampi liikkeissään oli eräs tummaihoinen poika, joka liikkui pallon kanssa sulavasti pitkin liikuntasalia ja heitti onnistuneen korin. Muistin sitten, etten ollut tullut tänne katselemaan muiden peliä, vaan minun pitäisi palata taas oman seurani pariin pallot palautettuani.
"Hei!" huusin niin kovaa kuin minusta ääntä lähti, mutta jäin silti pallojen paukkeessa kakkoseksi.
"Toin pari palloa takaisin!" huudahdin uudelleen, mutta kukaan ei edelleenkään kiinnittänyt minuun huomiota. Hmp, no ei sitten. Kumarruin laskeakseni pallot seinän viereen. Yllättäen ja täysin odottamatta kova koripallo iskeytyi minuun ja lensin nurin keskelle lattiaa. Yhtäkkiä kaikki tuntuivat huomanneen paikallaoloni, ja peli keskeytyi. Nousin istumaan ja irvistin tuntiessani kipua polvessani. Olin saanut kaatumisen yhteydessä haavan jalkaani. Castiel ja poika, jonka peliä olin seurannut, tulivat luokseni.
"Ei sinun tarvitse aina lattiaan asti polvistua minut nähdessäsi", Castiel vitsaili, mutta huomattuaan haavan polvessani vakavoitui hänen ilmeensä.
"Dajan, hae ensiapulaatikko", Castiel komensi toista poikaa, joka lähti saman tien hölkkäämään pukuhuoneita kohti.
"Ei tässä nyt mikään hengenhätä ole", mutisin hämmentyneenä Castielin yllättävästä auttamisenhalusta. Muut seuralaiset jatkoivat onneksi hetken päästä pelejään syrjemmällä, joten minulla ei ollut enää niin suurta yleisöä.
"Olet siis koripalloseurassa", totesin kun välillämme oli ollut jonkin aikaa hiljaisuus.
"Eikö se ole aika itsestään selvää kun olen täällä paraikaa?" poika tokaisi takaisin. Huoh, anteeksi että yritin luoda keskustelua! En tule varmaan koskaan tajuamaan Castielin nopeita mielialanvaihteluita. Onneksi Castielin aiemmin Dajaniksi kutsuma poika palasi pian.
"Haava ei onneksi ole kovin iso eikä se vuoda enää, joten laastarin luulisi riittävän. Ensin haava pitää kuitenkin puhdistaa", Dajan selitti ja jo hetkeä myöhemmin hän siveli polvelleni jotain ainetta, joka kirveli ikävästi. Lopuksi hän painoi haavan päälle laastarin.
"Pystytkö kävelemään?" Dajan huolehti, ja ennen kuin ennätin edes vastata olivat pojat yhdessä nostamassa minua.
"Hei, se on vain pieni haava jalassa, voin kävellä aivan normaalisti" mutisin innokkaille apureilleni.
"Saatan sinut kuitenkin seurallesi, varmuuden vuoksi", Dajan vastasi väläyttäen minulle hymyn. No mikäs siinä, olisi oikeastaan aika hienoa kävellä pihan poikki pitkän, tumman ja komean koripalloilijan kanssa.
"Se on viisasta, ties vaikka Kasa olisi saanut tällin eikä enää muista reittiä puutarhalle. Aina häntä saa olla neuvomassa", Castiel mutisi hiljaa mutta tarpeeksi kovaa että kuulin selvästi hänen sanansa. Olisin halunnut keksiä jonkin osuvan kommentin, mutta ennen kuin huomasinkaan oli Dajan kiskaissut minut mukanaan ulos liikuntasalista.
Polveen ei koskenut ollenkaan, mutta lenkutin tahallani, jotta minulla olisi hyvä syy nojautua Dajania vasten kävellessämme lukion pihan poikki. Dajan kertoi käyvänsä erästä urheilulukiota, mutta hän kävi pitämässä koripalloseuraa meidän lukiossamme. Se selittikin Dajanin pelitaidot, joita olin koripalloja tuodessani jäänyt hetkeksi ihailemaan.
"Minulla on tänään iltapäivällä yksi korismatsi tiedossa naapurikaupungin joukkuetta vastaan", Dajan kertoi. Yhtäkkiä poika kuitenkin seisahtui paikoilleen ja alkoi kaivella housujensa taskuja huolestuneena.
"Onko jotakin hukassa?" tiedustelin tajutessani Dajanin etsivän jotakin.
"Riipukseni on kadonnut. Se on minulla mukana jokaisessa pelissä onnea tuomassa", Dajan selitti. Huomaamattamme Nathaniel oli astellut luoksemme.
"Ömh, mitä te teette?" poika kysäisi. Ilmeisesti minun tukeutumiseni Dajania vasten näytti epäilyttävän läheiseltä.
"Kasa loukkasi jalkansa eikä pysty kävelemään", Dajan kertoi.
"Pystynpäs, Dajan vain halusi välttämättä auttaa", huudahdin nopeasti väliin. Samassa katseeni osui Nathanielin kädessä olevaan suureen kissannaksupussiin.
"Onko täällä koululla rehtorin koiran lisäksi kissojakin kun sinulla on kissanruokaa mukana?" kysäisin kiinnostuneena. Pidin nimittäin paljon kissoista, vaikkei itselläni sellaista lemmikkinä ollutkaan.
"Ei sentään. Tarkoituksenani on lähteä koulun jälkeen yhdelle syrjäiselle kujalle ruokkimaan kulkukissoja", Nathaniel selitti.
"Voi miten jaloa! Minäkin pidän kissoista", tiedotin. Nathaniel katsahti minuun yllättyneenä.
"Todellako? Sepä mukava kuulla. Olisimme voineet mennä yhdessä, mutta et taida pystyä kävelemään tuon jalan kanssa", Nathaniel huomautti.
"Ei kun pystyn minä, ihan totta!" huudahdin ja tönäisin hiukan töykeästi Dajanin kauemmaksi, jotta saisin vakuutettua Nathanielin kävelykyvystäni.
"Jos uskot olevasi kykenevä tulemaan mukaan niin kyllä se minulle sopii. Nähdään koulun jälkeen vaikka lukion pihalla", Nathaniel ehdotti. Nyökkäsin innoissani ja jäin hetkeksi tuijottamaan Nathanielin perään sydän pamppaillen. Olin onnistunut sopimaan hänen kanssaan jo toisen tapaamisen! Samassa muistin Dajanin olemassaolon ja käännyin nopeasti pojan puoleen. Dajan ei näyttänyt tyytyväiseltä vaan tuijotti minua kädet puuskassa.
"Muistit siis jälleen minunkin olevan paikalla. Kumma kun minun seurani ei enää kiinnostanutkaan tuon toisen ilmestyttyä kuvioihin", Dajan mutisi selvästi loukkaantuneena.
"A-anteeksi, ei minun ollut tarkoitus ignorata sinua... Puhuit jotain siitä riipuksestasi. Minkä näköinen se on?" yrtitin palauttaa keskustelun siihen pisteeseen missä se oli ennen Nathanielin tuloa, mutta Dajan ei ollut taivuteltavissa.
"Mene sinä vain valmistautumaan tapaamistasi varten. Pystyt kuulemma kävelemään itse joten häivy silmistäni", poika puuskahti ja lähti kävelemään takaisin liikuntasalia kohti.
Huokaisin raskaasti. Vaikka tiedossa olikin tapaaminen Nathanielin kanssa, harmitti minua se että olin loukannut Dajania. Mietin sisälle mennessäni miten voisin hyvittää käytökseni, sillä Dajan on kuitenkin mukava enkä halua pilata välejäni hänen kanssaan. Kello oli jo sen verran paljon että olisi uuden tunnin aika, joten kaivoin lukujärjestyksen laukustani ja tarkistaakseni mitä minulla olisi seuraavalla tunnilla. Huomatessani matematiikan olevan seuraavan aineeni, lähdin kulkemaan luokkaa kohti odottaakseni tunnin alkua. Olin aikeissa kävellä suoraan luokkahuoneeseen, mutta tein äkkikäännöksen huomattuani Amberin kavereineen hengaamassa siellä. Halusin vältellä Amberia viimeiseen asti, joten odottelisin tunnin alkua mieluummin luokan ulkopuolella. Amber kikatti kovaan ääneen ja hänen naurunsa kaikui käytävään asti. Olin kaivamassa ämppää laukustani, kunnes erotin jotain kiinnostavaa Amberin puheesta. Hiippailin lähemmäksi kuullakseni paremmin.
"...onhan se hienoa. Ajatella ettei kukaan huomannut kun kävin pukuhuoneessa ja vein sen", kuulin Amberin kertovan. Mieleeni juolahti heti että kyseessä voisi olla Dajanin kadottama riipus. Mutta mitä Amber sillä tekisi? Hänellähän on koruja muutenkin paljon.
"Käyn viemässä tämän säilöön loksuuni. Siellä se on varmassa tallessa", Amber tiedotti ja hetken päästä askeleet lähestyivät minua. Juoksin nopeasti nurkan taakse piiloon ja seurasin Amberin astelua käytävään. Minun olisi napattava riipus Amberin huomaamatta mutta en tiennyt kuinka se onnistuisi. Amber saapui oman lokeronsa kohdalle ja laski laukkunsa maahan alkaessaan syöttää tunnuslukua loksun lukkoon. Amber otti riipuksen taskustaan ja asetti sen lokeroonsa. Juuri sillä hetkellä ohitseni viuhahti jälleen rehtorin koira, ja se juoksi Amberia kohti. Koira nappasi Amberin laukun hihnasta kiinni ja riuhoi sitä vimmatusti. Aivan kuin se olisi ollut liitossa kanssani ja järjesti harhautuksen Amberille.
"Hei, kuolaiset hampaat irti merkkilaukustani!" Amber ärähti ja tarrasi välittömästi laukkuunsa. Kiki kuitenkin piti pintansa, ja vaikka koira todella pienikokoinen onkin on sillä valtavat voimat. Tajusin tilaisuuteni tulleen ja säntäsin nopeasti Amberin lokeroa kohti. Lähestyin paikkaa ripeästi ja hiljaa, jotta Amber ei huomaisi minua. Pysähdyin tytön selän taakse ja kurkotin käteni lokerikon ovea kohti. Onneksi hän ei ollut ehtinyt lukita sitä kaikessa hässäkässä, joten sain napattua riipuksen talteen. Ehdin juuri sujauttaa korun taskuuni kun Amber kääntyi ympäri.
"Mitä sinä siinä töllistelet?" Amber kivahti. Peräännyin pari askelta.
"En mitään, olin vain kulkemassa tästä ohi", mutisin ja pinkaisin ripeään kävelyyn. En halunnut olla paikalla silloin kun Amber huomaisi riipuksen puuttuvan hänen lokerostaan.
Tunnin alkuun oli vielä hetki aikaa, joten päätin käydä palauttamassa korun heti. Koripalloseura oli jo loppunut, joten liikuntasali oli autiona. Pelkäsin Dajanin jo lähteneen, mutta sitten tajusin vilkaista avonaisesta pukuhuoneen ovesta sisälle. Dajan konttasi polvillaan lattialla ja tutkaili penkkien alustoja ilmeisesti riipustaan etsiessään. Ovi narahti jolloin Dajan käänsi katseensa minuun mutta siirsi sen nopeasti pois. Hän halusi ilmeisesti maksaa nyt samalla mitalla takaisin ja jättää vuorostaan minut huomiotta. Lapsellista mutta ihan ymmärrettävää. Astuin pukuhuoneen puolelle ja otin korun taskustani.
"Onko tämä se kadonnut riipuksesi?" kysäisin, jolloin Dajan katsahti välittömästi minuun kiinnostuneena.
"Kyllä! Kiitos paljon. Mistä löysit sen?" poika uteli minun ojentaessani riipusta hänelle takaisin.
"Um, tuolta käytävältä vaan", keksin nopeasti. Ajattelin että olisi parempi jos en mainitsisi Amberin osuutta asiaan.
"Ahaa. Ehdin jo pelätä että joku olisi varastanut sen", Dajan kertoi ja naurahdin kevyesti. Tietäisipä Dajan miten oikeassa hän olikaan...
"Kiitos vielä! Ja anteeksi se aiempi käytökseni, se oli vähän tyhmää", poika pahoitteli.
"Unohdetaan vaan koko juttu minun puolestani", sanoin helpottuneena. Hyvä ettei Dajan ole enää suuttunut minulle. Kiirehdin takaisin matematiikan luokan luokse ja ennätin istumaan paikalleni ennen tunnin alkua. Amber istuin Lin kanssa takanani, ja kääntyessäni ottamaan tavaroita tuolin selkämykseen kiinnitetystä laukustani, kuulin kaksikon keskustelun.
"Kaikki on sen pahuksen koiran syytä! Luulin laittaneeni korun lokeroon, mutta ehkä se putosi Kikin tullessa riehumaan", Amber suri. Huokaisin helpottuneena, kun en ollut Amberin pääepäiltynä varastetun korun katoamisesta. Vieläkin ihmettelen sitä, miksi Amber ylipäätään vei Dajanin korun? Pian mietteeni kuitenkin unohtuivat trigonometristen funktioiden alle.
Vihdoin seitsemänkymmentäviisiminuuttinen oppitunti tuli päätökseen. Lastasin tavaroitani laukkuun, kun Amber käveli pulpettini vierestä ja tönäisi penaalini lattialle. Amber katsoi minua ivallinen hymy naamallaan ja jatkoi matkaansa. Huokaisin ärsyyntyneenä ja kumarruin poimimaan pitkin lattioita levinneitä kyniäni. Poistuin viimeisenä luokasta ja pysähdyin hetkeksi autioon käytävään. Koulun päättymisen jälkeen kovin montaa opiskelijaa ei ilmeisesti kiinnostanut jäädä hengaamaan lukiolle. Kävelin verkalleen käytävää pitkin kunnes yhtäkkiä muistin että olin sopinut tapaamisen Nathanielin kanssa. Miten saatoinkaan unohtaa asian? Lähdin kiitämään puolijuoksua tyhjää käytävää pitkin, ja saavuttuani ulos löysin Nathanielin silmäilevän jotain paperia otsa rypyssä.
"Luulin jo ettet tulekaan", Nathaniel piristyi minut huomattuaan ja alkoi tunkea paperia laukkuunsa. Huomasin siinä lukion leiman, joten jotain kouluun liittyvästä oli kysymys.
"Mikä tuo lappunen on?" kysäisin uteliaana. Nathanielin olemus muuttui heti ja hän katsahti minuun hiukan ärtyneenä, vaikka hän yrittikin pitää yllä rauhallista olemustaan.
"Oppilaskunnanjohtajan ikäviä velvollisuuksia vaan... en haluaisi nyt puhua siitä", Nathaniel tokaisi. Minua harmitti että otin aiheen esille ja pilasin samantien ilmapiirin välillämme.
"Lähdetäänkö sitten?" Nathaniel ehdotti ja nosti kissannaksupussin syliinsä. Nyökkäsin ja lähdin kävelemään Nathanielin perässä. Meidän ei tarvinnut kävellä kovin kauas, kun saavuimme hieman ränsistyneelle alueelle. Muutama kulkukissa tutkaili jotakin roskakasaa ilmeisesti syötävää etsien. Nathaniel laskeutui polvilleen ja avasi naksupussin. Hän otti naksuja käteensä ja ojensi minullekin muutaman ruokintaa varten. Pari kissaa tassutteli samantien Nathanielin jalkoihin ruokaa kerjäämään, mutta minua kissat ilmeisesti vierastivat kun en ollut käynyt paikalla ennen. Hiljalleen nälkä taisi kuitenkin voittaa ja ensimmäinen kisuli lähestyi minua. Keltaoranssin kissan turkki tuntui karhealta kun silittelin varovasti sen päälakea. Kissoja ilmaantui paikalle koko ajan lisää ja pian olimme aivan kissojen ympäröimänä.
Katsahdin Nathanielia, jonka ympärillä kissat pyörivät enimmäkseen. Jotkut jopa kiipesivät hänen syliinsä tai olalle istumaan. Näky oli todella suloinen.
"Kurjaa miten näin moni kissa joutuu elämään ilman kotia", huokaisin surullisena.
"Ottaisin mielelläni jonkun näistä kissoista lemmikikseni, mutta äitini allergian takia se ei käy", Nathaniel selitti kaivaessaan lisää murkinaa naksupussista.
"Minun vanhempani eivät muuten vain halua meille lemmikkiä", kerroin. Olisi niin ihanaa kun kotona olisi seurana jokin karvainen otus. Keskustelimme kissoista ja lemmikeistä ylipäänsä ruokkiessamme kissoja, mutta yhtäkkkiä paikalle juoksi todella suurikokoinen koira, joka haukahteli äreänä. Säikähdin aggressivista koiraa niin että tajuamattani tarrasin kiinni Nathanielin kädestä ja piilouduin hänen olkansa taakse. Kissat juoksivat saman tien pois paikalta piilopaikkoihinsa, ja lopulta jäljelle jäi vain minä, Nathaniel ja meidän edessämme oleva koira.
"Tiesinhän minä että pelkäät koiria", kuulin yllättäen äänen, jolloin Castiel käveli nurkan takaa koiran vierelle ja rapsutti tätä korvantakaa. Olin hämilläni tilanteesta mutta vähitellen minulle alkoi valjeta, että tuo oli se koira, josta Castiel oli minulle tänään kertonut. Sanoihan hän koiran olevan iso, mutta tuo on suorastaan valtava! Nathaniel nousi ylös, jolloin minäkin nousin seisomaan.
"Teit tuon tahallasi! Tajuatko, että nyt nuo kissat eivät ehkä uskalla tulla syömään enää tarjoamiani ruokia, kun pelkäävät ruokinnan olevan ansa", Nathaniel huudahti vihaisena. Oikein pelästyin pojan yhtäkkiä alkanutta äreyskohtausta. Iiris kyllä mainitsi minulle että Nathaniel ja Castiel eivät tulleet toimeen, keskenään mutta en silti odottanut Nathanielin näkevän punaista Castielin kohdattuaan.
"Älä luule itsestäsi liikoja. Minulla on parempaakin tekemistä kuin seurata sinun tekemisiäsi. Saavuin paikalle sattumalta kun olin ulkoiluttamassa Demonia", Castiel vastasi ja viittasi vieressään istuvaan koiraan. En voinut olla miettimättä, olisiko Castiel mahdollisesti seurannutkin minua. Hän oli vihjannut että pääsisin näkemään hänen koiransa. Karistin kuitenkin ajatuksen päästäni, sillä eihän Castiel ollut paikalla silloin kun olimme sopineet Nathanielin kanssa kissojen ruokkimisesta, joten kyseessä oli varmasti puhdas sattuma.
"Ei viitsitä haastaa riitaa, ettei Castiel suutu ja käske koiraansa hyökkäämään kimppuumme", supisin Nathanielille. Jollakin ihmeen konstilla Castiel taisi kuulla puheenvuoroni, sillä poika veti kädet puuskaan ja sanoi, ettei iso koko tee koirasta mitään tappajaa. En osannut vastata kommenttiin, joten tyydyin vain olemaan hiljaa ja tuijottamaan kengänkärkiäni. Castiel lähti kävelemään pois paikalta koira vanavedessään. Katsoimme punapään menoa hetken vaitonaisina, mutta lopulta Nathaniel kumartui poimimaan maasta puoliksi täyden naksupussin.
"Kissat tuskin uskaltautuvat takaisin joten meidän on turha jäädä tänne odottelemaan. Nähdään huomenna", poika huikkasi lopuksi ja lähti talsimaan samaa reittiä pois kuin Castielkin hetki sitten. Huokaisin harmistuneena. Pitikö Castielin tulla pilaamaan hyvä hetki Nathanielin kanssa, sillä poika oli mennyt heti etäisemmäksi Castielin tulon jälkeen. Lähdin kävelemään verkalleen puiston läpi vievää hiekkatietä pitkin kotiani kohti.
------
En jostain syystä osaa ylläpitää useamman henkilön paikallaollessa keskustelua kaikkien kesken vaan siinä aina juttelee pari ja loput vaan seisovat hiljaa. .-D Täytyy jatkossa koittaa saada useampi ääneen samaan aikaan, mutta tässä en nyt jaksanut enää välittää sen jälkeen kun asian huomasin. Oon jollain tavalla innostunut enemmän Castielista, mielestäni saan hänet kuulostamaan aika hyvin itseltään tarinassa. .-D Muistan etten pelatessani osannut yhdistää Nathanielia ja Amberia sisaruksiksi ennen kuin asia tuli ilmi. .-D Inhoan muuten sanaa "kundi", mutta FS on tartuttanut sen minulle, ja saahan siitä hyvän synonyymin. Fail, Castiel on pelaamassa koripalloa arkiasussaan. .-D Saa jättää kommenttia!
Kysymys lukijoille:
Kumpi?
Vaihtoehto 1: Jade
Vaihtoehto 2: Dajan
