”Kulttuurien kohtaamisella...

...
Jotta blogini ei olisi ihan tyjillään koko joululomaa, ajattelin ajastaa tänne julkaistumaan aina tietyille päiville jokusen postauksen, joiden aiheina olisi äidinkielen kirjoituskurssin tuotoksiani. .-) Sain siitä kurssista ysin numeroksi, joten kaipa näitä töitä kehtaa täälläkin esitellä. .-D En usko niide joutuvan minkään kopiointivaaran kohteeksi, sillä ymmärtääkseni ope keksi näitä kirjoitusaiheita aika lailla tilanteen mukaan omasta päästään, joten nämä ei ole mitään "yleisiä" tehtävänantoihin liittyviä tekstejä. No juu, jatkakaamme.

Tässä kertomuksessa piti tehdä muutaman kerran aikahyppyjä, ja minä etenin nykyaika-mennytaika -tyylillä.

”Kulttuurien kohtaamisella voi olla etuja ja myös haittoja. Löytöretkien jälkeinen aika on tehnyt tämän selväksi.” Nostan katseeni kirjasta ja alan tylsistyneenä puhaltaa ilmaa suustani yrittäen saada etuhiukseni leijailemaan. Juuri nyt haluaisin olla missä tahansa muualla kuin kotona seuranani pelkkä historian kirja. Voi että, miten kokeisiin lukeminen voikaan olla tylsää! Pyörähdän rullatuolillani ympäri ja yritän pakottaa itseni takaisin kirjan ääreen. Lukemisesta ei kuitenkaan tule mitään, sillä ajatukseni harhailevat jo tulevassa kesälomassa ja sen mukanaan tuomissa hauskoissa asioissa. Keskittymistäni häiritsee myös jaloissa pyörivä kissani, Mitteri. Nostan pullukan kissan syliini ja alan muistella ensikohtaamistamme.

Oli lämmin kesäpäivä, ja olin ystäväni kanssa pyöräretkellä. Meillä ei ollut selkeää päämäärää matkallemme, päätimme vain sattumanvaraisesti polkea tietä eteenpäin ja katsoa, mihin päätyisimme. Selässäni kannoin painavaa reppua, johon olin varannut kunnon eväät meille. Kauniit maalaismaisemat vilahtelivat ohitsemme polkiessamme pölyistä hiekkatietä pitkin. Vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa ja nautin olostani. Kirkkaan sinisellä taivaalla lenteli pari lintua, ja hetken aikaa minustakin tuntui, että voisin kohota ilmaan. Polkaisin kunnon vauhdit, ja irrotin varovasti käteni ohjaustangosta levittääkseni ne sivuille kuin linnun siivet. Tasapainoni ei kuitenkaan säilynyt, ja kaaduin pyörän kanssa ojaan. "Oletko kunnossa?" ystäväni kysyi huolestuneena. Minua kömpelyyteni enemmän nauratti kuin suretti, ja aloin ystäväni avustuksella nostaa pyörääni ojan pohjalta.

Palaan ajatuksistani nykyhetkeen säikähtäessäni Mitterin kovaäänistä naukaisua. Kokemuksesta tiedän, että kissani mouruaa tuolla tavoin vain ollessaan nälkäinen. Tyrkkään Mitterin pois sylistäni ja nypin vaaleita kissankarvoja housuistani. Keittiöön saapuessani täytän Mitterin ruokakulhon kuivamuonalla ja lasken kulhon lattialle, jolloin kissa ryhtyy hotkimaan annostaan. Kuuntelen, miten ruoka rouskuu Mitterin pureskellessa sitä. Makaan mahallani lattialla tapitan ruokaa hotkivaa kissaani hymyillen.

Olimme päättäneet jäädä kaatumiseni jälkeen tienpientareelle syömään eväitä. Kaivoin repustani aamulla valmistamiani voileipiä ja aloimme ystäväni kanssa ahtaa niitä suuhumme. Ruokataukomme aikana taivaalle alkoi kuitenkin yllättäen kerääntyä tummia pilviä, ja ukkonenkin jyrähteli kovaäänisesti vähän matkan päässä. Muistin nähneeni tulomatkalla jonkin vanhan ladon, ja päätimme mennä sinne sadetta pitämään. Rakennuksen sisällä oli pimeää ja ilma tunkkaista. Kuuntelimme sateen ropinaa ja toivoimme myräkän menevän nopeasti ohi. Yhtäkkiä aloin kuulta pienen pientä miukumista lähistöltä. Kiipesimme korkean heinäkasan päälle, ja siellä makasi kissaemo suloisten pentujensa kanssa. Aluksi äitikissa ei päästänyt meitä pentujensa lähettyville, mutta vähitellen se alkoi luottaa meihin. Pieni valkea kissa, jonka korvat, häntä ja kuono olivat mustat, tassutteli huojuvin askelin luokseni, ja kaappasin sen syliini. Pentu tuijotti minua vähän aikaa sitten auenneilla sinisillä silmillään, ja meidän välillemme syntyi sillä hetkellä jonkinlainen yhteys.

Mitteri tulee viereeni syötyään ruokakulhonsa tyhjäksi. Otan kisun kainalooni ja alan jutustella sille. Kysyn, muistaako se meidän ensitapaamistamme. Vastaus jää vähän tulkinnan varaan, mutta olen varma, että Mitteri muistaa. Suukotan kissan mustaa kuonoa ja nousen lattialta aikeenani palata historiankirjan ääreen. Nyt kun tarkemmin miettii, ei historian lukeminen niin tylsää olekaan. Menneisyydessä tapahtuneet asiat ovat hienoja, ja ne elävät aina muistoissamme. Ihan koulukirjoihin ne eivät pääse, mutta ovat silti arvokkaita.

Mitteri on muuten minun ja Fikun yhteinen hoidokkikissa Mouruposkessa. .-)

 

Nyt kun joulukin jo meni, niin lesotkaa vaikka, mitä saitte lahjaksi. .-D

Kysymys lukijoille:
Häiritseekö teitäkin tuo, kun tarinan kohdalta teksi menee valkoseksi?
Vaihtoehto 1: JOo
Vaihtoehto 2: Eipä oikeestaan