Pitkästä aikaa sain uuden osan valmistumaan! Luvassa on rantajakson jälkiseuraamukset, kaksosten ensiesiintyminen, suunnistuskilpailu sekä vähän Eldarya-juttuja, hieman eri tavalla kerrottuna mitä varsinaisissa jaksoissa. ,-)
Aiemmat osat
OSA 7: EKSYKSISSÄ METSÄSSÄ
Viikonloppua seurasi aivan liian pian maanantai, mutta tällä kertaa minulla oli jotain mitä odottaa uudelta viikolta: Treffit Nathanielin kanssa! Vatsassani oli ollut perhosia koko aamun, sillä en malttanut odottaa että pääsisin näkemään ihastukseni koulussa. Saavuttuani lukion pihalle huomasin Melodyn päivystämässä pääsisäänkäynnin kohdalla.
"Huomenta Kasa! Rehtorilla on ilmoitusasiaa, joten kokoonnumme ennen oppituntien alkamista liikuntasalissa", Melody tiedotti.
"Niinkö? Tiedätkö mitä asia koskee?" tiedustelin uteliaana.
"Rehtori on infonnut oppilaskunnan jäseniä jonkin verran. Loppuviikosta järjestettävä suunnistuskilpailu otetaan ainakin puheeksi, mutta minulla on vähän sellainen tunne että rehtori suunnittelee jotain suurempaa tapahtumaa lähiviikoille", Melody kertoi. Lähdin liikuntasalia kohti, mutta Melody ilmoitti päivystävänsä ovella vielä hetken myöhässä saapuvien opiskelijoiden varalta. Liikuntasalissa oli aika täyttä saapuessani sinne. Etsin katseellani ystäviäni, ja bongasin Iiriksen nojailemasta puolapuihin. Lähdin kävelemään häntä kohti, mutta kesken kaiken joku tarrasi minua ranteesta ja kiskaisi toiseen suuntaan.
"Luulitko voivasi jättää raportoimatta minulle miten iltapäiväsi sujui sen surffaripojan kanssa", minut kaapannut Rosalia nuhteli minua leikkisästi.
"Mitä sinä nyt tuollaista kyselet. Ei meidän välillämme tapahtunut mitään", mutisin hiljaa. Okei, minä ja Dake suutelimme, mutta se on meidän välisemme asia mistä Rosan tai kenenkään muunkaan ei tarvitse tietää.
"Älä viitsi, se kundi oli selvästi kiinnostunut sinusta!" Rosa kiljaisi niin suureen ääneen että ympärillämme olevat opiskelijat kääntyivät katsomaan meitä.
"Vaikka kysyisit kuinka monta kertaa vastaukseni ei muutu. Sitä paitsi Dake palaa Australiaan emmekä varmaan enää näe toisiamme", totesin ja toivoin Rosan lopettavan utelunsa.
"Ehkä ihan hyvä niin. Kahden pojan yhtäaikainen pyörittely ei nimittäin antaisi sinusta kovin hyvää kuvaa", Rosalia huomautti.
"Vaikka sovimmekin Nathanielin kanssa treffit se ei tarkoita ettenkö voisi viettää aikaa muidenkin poikien kanssa", puolustauduin.
"Nathaniel ei ainakaan näyttänyt tyytyväiseltä sinun viettäessäsi aikaa sen surffarin kanssa. Tarkkailin miten hän mulkoili jatkuvasti Dakea teidän pelatessa länttystä", Rosa kertoi.
"Sitä kutsutaan lenttikseksi..." en voinut olla korjaamatta Rosalian virhettä. Hän ei tunnu tietävän kovin paljon liikunnasta tai siihen liittyvistä termeistä. Samassa rehtori asteli liikuntasalin lavalle, ja kaikki hiljentyivät kuuntelemaan hänen asiaansa. Kuten Melody oli minulle aiemmin kertonutkin, mainitsi rehtori myöhemmin tällä viikolla järjestettävästä suunnistuskilpailusta.
"Kilpailun tarkoitus on kerätä varoja erästä toista koulun tapahtumaa varten. Järjestämme nimittäin ensi kuussa vanhempainillan!" rehtori tiedotti ylpeänä.
"Ei ole todellista..." kuulin takanani seisovan Castielin murahtavan. Käännyin katsomaan poikaa, eikä tämä näyttänyt ollenkaan pitävän uutisesta.
"Tarvitsemme tietenkin viihdykettä vanhemmillenne, ja tässä te opiskelijat astutte kuvaan: Tehtävänne on yhdessä opettajien kanssa suunnitella erilaista ohjelmaa vanhempainiltaa varten. Voitte kertoa mieleenne tulevia ehdotuksia opettajille tai tulla suoraan minun puheilleni. Tarkoitus olisi tämän viikon loppuun mennessä laatia ohjelmalista valmiiksi, jotta voimme aloittaa valmistelut hyvissä ajoin", rehtori selitti innoissaan. Opiskelijat alkoivat välittömästi vilkuilla toisiaan ja salin täytti pieni puheensorina jokaisen alkaessa keskustella ideoistaan yhtä aikaa kavereidensa kanssa. Minulle ei näin äkkiseltään tullut mieleen mitään, mutta Rosalia oli heti liekeissä.
"Voisimme järjestää muotinäytöksen!! Minä ja Leigh valmistaisimme vaatteet, ja siinä samalla Leighin kauppakin saisi mainostusta", Rosalia suunnitteli.
"Hiljaisuutta, kiitos! On hienoa nähdä että olette näin innokkaita suunnittelemaan ohjelmaa, mutta minulla on vielä muuta tiedostusasiaa ennen kuin päästän teidät oppitunnille", rehtori vaiensi saliin levinneen puheensorinan. Vatsani muljahti ikävästi rehtorin tiedottaessa, että viime viikolla pidetyn historian kokeet on tarkistettu ja arvosanoja voi käydä kyselemässä Faraizelta ruokavälitunnin aikana. Koeasiat jäivät kuitenkin hetkessä unholaan rehtorin ilmoittaessa jotain paljon kiinnostavampaa:
"Lukioomme saapuu tällä viikolla myös kolme uutta opiskelijaa. Toivon että otatte heidät hyvin vastaan ja neuvotte tarvittaessa käytännönasioissa", rehtori lausahti ennen kuin kehotti meitä palaamaan taas oppitunnille. Poistuin liikuntasalista mietteliäänä, sillä tuleville päiville olisi tiedossa niin paljon erilaista ohjelmaa. En malttanut odottaa uusien opiskelijoiden tapaamista, ja suunnistuskilpailukin kuulosti jännittävältä. Myös vanhempainilta mietitytti minua, sillä en tiennyt pääsisivätkö molemmat vanhempani paikalle. Isä tietysti tulisi, mutta äiti asui sen verran kaukana etten usko hänen olevan kiinnostunut matkaamaan tänne asti yhtä koulun tapahtumaa varten. Saapuessani äidinkielen luokkaan huomasin miten äidinkielen, historian ja liikunnan opettajat keskustelivat innoissaan.
"Näytelmä voisi tosiaan olla hauskaa viihdykettä vanhempainiltaan", historian opettaja Faraize lausahti.
"Voisimme järjestää oikein kunnon koe-esiintymiset ja kaikki", äidinkielen opettaja huudahti innoissaan.
"Minäkin voin osallistua tähän projektiin. Olen tosin nyt alkuviikosta kiireinen suunnistuskilpailun kanssa", liikuntaa opettava Boris totesi.
Vai suunnitteli tuo kolmikko jonkin näytelmän pitämistä, mitähän siitäkin tulee... Vierelläni kävellyt Rosalia selitti muotinäytössuunnitelmiaan niin innokkaasti ettei hän kiinnittänyt huomiota opettajien keskusteluun. Rosan suusta tulvi puhetta sellaisella syötöllä että vaikutti hänen ehtineen suunnitella viidessä minuutissa koko muotinäytöksen kulun valmiiksi. En oikein pysynyt hänen innostuneen puheensa perässä, mutta onneksi Lysander saapui pelastamaan minut tuomalla ryhmäkirjaprojektimme opuksen minulle.
"Muistin viimein ottaa tämän mukaan", Lysander hymyili ojentaessaan kirjaa minulle.
"Kiitos. Olikin varsin informatiivinen aamunavaus äsken. Mikä tiedotuksista kiinnostaa sinua eniten?" kysäisin ennen kuin poika ehti palata paikalleen.
"Ymh, jos totta puhutaan niin minua eivät nämä koulun järjestämät tapahtumat oikein vedä puoleensa. Liikunta ei ole vahvuuteni, ja mietin jo miten saamme majoitettua vanhempani veljeni asuntoomme kun vanhempainilta koittaa... Uudet opiskelijatkaan tuskin tulevat vaikuttamaan minuun mitenkään erityisemmin, sillä en yleensä juttele uusille tyypeille", Lysander kertoi.
"Juttelethan sinä minullekin", huomautin. Ehkä Lysander piti minua jotenkin erityisenä kun oli minun kohdallani poikennut normaaleista käytännöistään!
"Teemme samaa ryhmäprojektia. Olisi outoa jos emme juttelisi sen tiimoilta", Lysander totesi.
"N-niin, tietysti..." mumisin ja laskin katseeni soimaten samalla itseäni siitä että kuvittelin olevani jotenkin erityinen heti kun joku kundi jutteli minulle.
"Ilmaisin itseäni ehkä huonosti. Minulla on useammin tapana vajota omiin ajatuksiini kuin jutella muiden kanssa. En tarkoittanut aiemmilla sanoillani että sinun seurassasi olisi mitään vikaa", Lysander sanoi asettaen kätensä olkapäälleni.
"Hyvä tietää", lausahdin hymyillen. Opettajan istuessa pöytänsä ääreen Lysanderkin riensi omalle paikalleen. Huomasin että Nathaniel oli saapunut luokaan sillä aikaa kun olin keskustellut Lysanderin kanssa. Toivoin saavani jonkin huomionosoituksen pojalta, mutta harmikseni Nathaniel istui selkä minuun päin ja oli kuin ei huomaisikaan minua.
"Ennen kuin siirrymme tunnin aiheeseen haluaisin keskustella Faraizen ja Boriksen kanssa suunnittelemastamme näytelmästä", opettaja tiedotti innostuneesti. Kerrankin koko luokka hiljeni kuuntelemaan äidinkielen opettajan puhetta kiinnostuneena. Jopa Rosalian puhetulva muotinäytöksestä keskeytyi opettajan mainitessa näytelmän tarvitsevan kaikkien panosta - ei pelkästään näyttelemisen osalta vaan myös puku- ja lavastesuunnittelun, valaistuksen ja käsikirjoituksen osalta.
"Järjestämme perjantaina koulun jälkeen koe-esiintymiset, joiden pohjalta teemme roolijaon. Sitä ennen meidän on kuitenkin pidettävä palaveri jossa päätämme millaisen näytelmän teemme. Voitte kysyä lisää asian tiimoilta Borikselta jos olette kiinnostuneita osallistumaan projektiin", opettaja selitti.
"Tämähän on vielä parempi, näytelmäasujen suunnittelusta tulee jännittävää! Paljon kiinnostavampi aihe kuin muotinäytöksen järjestäminen", Rosalia höpötti. Hymähdin Rosalian nopeille inspiraationpuuskille ja en voinut muuta kuin ihmetellä miten paljon hänellä riitti ideoita siihen nähden ettemme olleet valinneet vielä edes näytelmää. Itse en oikein tiennyt mitä ajatella koko näytelmästä. Esiintyminen ei todellakaan ole vahvuuteni, mutta ehkä voisin suoriutua jostakin pienemmästä sivuroolista.
Poikkesin ruokavälitunnilla historianopettaja Faraizen luona kyselemässä kokeen tuloksia. Koepaperin vasemmassa yläkulmassa möllötti punakynällä kirjoitettu kahdeksan miinus. Ei mikään kiitettävä arvosana, mutta ihan kelvollinen. Faraize tiedotti että perjantaina koulun jälkeen järjestettäisi uusintakoe niille jotka eivät olleet läpäisseet koetta tai toivoivat voivansa korottaa arvosanojaan.
"Minun täytyy varmaan mennä uusintaan, sai numeroksi vain 9½", Melody valitti.
"Sehän on tosi hyvä! Minun numerokseni tuli 6-..." Iiris huokaisi.
"Jos tulet uusintakokeeseen voisimme lukea siihen yhdessä", Melody keksi, ja Iiris vaikutti iloitsevan Melodyn ehdotuksesta. Minä päätin tyytyä kahdeksikkooni, sillä tälle viikolle olisi jo kaikenlaista muuta ohjelmaa tiedossa, enkä kaivannut historian oppikirjaa täyttämään aikataulujani.
"Muistakaa myös käydä ilmoittautumassa suunnistuskilpailuun liikuntasalissa tämän iltapäivän aikana. Boris kerää myös näytelmästä kiinnostuneiden opiskelijoiden nimiä ylös, joten voitte hoitaa kummatkin ilmoittautumiset samantien pois päiväjärjestyksestä", Faraize neuvoi. Päätin noudattaa historianopettajan neuvoa, ja suuntasin seuraavaksi liikuntasalia kohti. Heti oven vieressä oli paperi, johon näytelmästä kiinnostuneet opiskelijat olivat laittaneet nimmarinsa projektiin osallistumisen merkiksi. Nimiä oli kertynyt jo aika paljon, ja vaikutti ihan siltä että kaikki opiskelijat olivat halukkaita osallistumaan näytelmään. Päätin pienen empimisen jälkeen lisätä oman nimenikin listaan. Tästä tulisi varmasti hauskaa, vaikka juuri nyt ajatus yleisön eteen astumisesta sai polveni tutisemaan... Siirryin seuraavaksi noutamaan ilmoittautumislomakkeen liikunnanopettajalta. Moni opiskelija oli jäänyt täyttämään lomakettaan liikuntasalin lattialle, joten istahdin itsekin seinän vierustalle ja aloin täyttää henkilötietojani paperille. Muutamaa minuuttia myöhemmin lomake oli valmis, joten nousin ylös palauttaakseni paperin suoraan takaisin liikunnanopettajalle.
"Hetkinen nuori neiti", Boris kutsui minut takaisin.
"Lomakkeestasi puuttuu partnerisi nimi", opettaja tiedotti. Miten olinkin onnistunut missaamaan moisen kysymyksen.
"Eikö yksin saa suunnistaa?" kysyin, sillä minulla ei ollut hajuakaan mistä löytäisin itselleni parin kilpailuun.
"Ei valitettavasti. Osallistuaksesi suunnistuskilpailuun tarvitset joukkuetoverin. Kaksistaan on sitä paitsi turvallisempaa kuin yksin, jos vaikka sattuu jotain", Boris selitti.
"Minun on siis etsittävä pari... Käykö jos palautan lomakkeen myöhemmin?" kysäisin.
"Olen lukiolla kolmeen asti, joten sinulla on muutama tunti aikaa", Boris sanoi. Poistuin ripein askelin liikuntasalista, ja kohtasin pihalle saapuessani Iiriksen.
"Iiris, haluaisitko olla kilpailuparini suunnistuksessa?" tiedustelin toivoen ratkaisevani paripulman heti.
"Minä ja Melody olemme tiimi suunnistuskilpailussa. Suunnittelimme lukevamme yhdessä historiaa bussimatkan aikana", Iiris selitti.
"Ai, no ei se mitään. Kysyn jotakuta toista", lausahdin hieman pettyneenä. Mitä jos kaikki olisivat jo muodostaneet parit ja minä jäisin yksin ulkopuoliseksi? Muistin samassa rehtorin aimmat puheet uusista opiskelijoista, voisin aina hätätapauksessa pyytää jotakuta heistä parikseni. Kohtasin myös Violetten ja Kimin, mutta hekin olivat ehtineet jo muodostaa parin keskenään. Vaihtoehtoni alkoivat käymään vähiin, sillä Amberia ja hänen kavereitaan en todellakaan halunnut pyytää parikseni Capucinesta puhumattakaan... Huomasin samassa Rosalian säntäävän liikuntasalia kohti paperilappunen kädessään. Pyysin häntä odottamaan, mutta Rosa ei ilmeisesti kuullut minua, sillä hän jatkoi matkaansa ja katosi liikuntasalin ovesta sisään. Lähdin hänen peräänsä toiveenani saada Rosaliasta pari suunnistuskilpailuun.
"Onpa harmi että nyrjäytit nilkkasi ja suunnistuskilpailu jää sinulta väliin", kuulin Boriksen sanovan Rosalialle. Tyttö otti liikunnanopettajan edessä pari ontuvaa askelta, ja täytyy sanoa että meno oli kyllä aivan erilaista kuin hetki sitten Rosalian pinkoessa liikuntasaliin...
"Voi, mutta minä voin sitten suunnitella asuja näytelmää varten muiden rämpiessä metsässä", Rosa lausahti hymyillen. Huomatessaan minut maleksimassa liikuntasalin ovella, Rosa lähti ontumaan luokseni - tällä kertaa eri jalalla kuin äsken opettajan edessä, mutta tuskinpa Rosalian motivaation puute on jäänyt huomaamatta liikunnanopettajalta muutenkaan.
"Kasa, näin nimesi näytelmään osallistujien listassa! Aion tehdä sinulle kaikkein hienoimman rooliasun", Rosalia intoili, ja minun piti muistuttaa häntä ettei roolijakoa oltu vielä tehty näytelmän valitsemisesta puhumattakaan.
"Toivoin että olisin saanut sinusta parin suunnistuskilpailuun, mutta koska keksit taas tekosyyn luistaa liikuntaan liittyvästä toiminnasta minun on ilmeisesti etsittävä pari muualta. Kaikilla tytöillä tuntuu vain jo olevan pari valmiina", mutisin pettyneenä.
"Sittenhän saat hyvän syyn pyytää Nathanielia pariksesi", Rosalia virnisti punan kohotessa poskilleni.
"M-mutta onkohan se ollenkaan sopivaa? Kaikki muut tytöt ovat pariutuneet keskenään. Enkä sitä paitsi tiedä osallistuuko Nathaniel kilpailuun", selittelin.
"Oletko sinä vielä jossain ala-asteella missä tyttöpoikaparit ovat muka mahdoton ajastus?! Nathaniel ei jätä koskaan mitään kouluun liittyvää aktiviteettia tekemättä, koska hän haluaa kiitettäviä numeroita. Hän osallistuu varmasti. Yhdessä kisaamisestanne voisi tulla jopa romanttista: Kuvittele teidät kaksi kävelemässä metsän siimeksessä kahdestaan. Nathaniel pitää sinua kädestä, ja sitten yhtäkkiä hän työntää sinut vasten puuta ja nojautuu suutelemaan sinua..." Rosalia tarinoi huomaamatta Boriksen saapuneen luoksemme.
"Sinun pitäisi osallistua näytelmämme käsikirjoittajaksi kun tarinan juonta syntyy tuollaisella nopeudella", Boris naureskeli ja kehotti sitten Rosaliaa menemään lepuuttelemaan nilkkaansa. Poistuimme nopeasti liikuntasalista ja jäimme maleksimaan pihalle. Ruokavälituntia oli jäljellä vielä sen verran että Rosa suunnitteli poikkeavansa poikaystävänsä vaatepuodissa sanomassa nopeat heipat Leighille. Minä lähdin puolestani vähemmän reippain askelin kohti oppilaskunnan huonetta. Yritin miettiä miten ottaisin pari-asian puheeksi Nathanielin kanssa, kunnes tajusin että asiasta stressaaminen oli aivan turhaa. Juuri äskenhän olin pyytänyt spontaanisti tyttöjä parikseni ilman minkäänlaisia etukäteen mietittyjä puheenvuoroja, joten miksi tehdä tästä tilanteesta niin suuri numero (no siksi tietysti että olin menossa ihastukseni puheille..!) Oppilaskunnan huoneessa oli meneillään melkoinen ruuhka saapuessani paikalle: Rehtorin mainitsemat uudet opiskelijat olivat ilmeisesti saapuneet hoitamaan rekisteröitymislomakkeidensa täyttöä, aivan kuten minäkin silloin kun aloitin opintoni täällä.
Silmäilin uteliaana oppilaskunnan huoneen pöytien ääressä papereidensa kanssa pulaavia opiskelijoita, ja katseeni leimautui ensimmäisenä poikaan, jolla oli siniset hiukset ja värikkäät vaatteet. Hänen vieressään istui mustahiuksinen poika, joka piti ilmeisesti taukoa paperitöistä ja oli alkanut näprätä pelikonsoliaan. Heidän lisäkseen paikalla oli myös tyttö, jolla oli pitkät mustat hiukset ja violetin sävyiset silmät. Uusien opiskelijoiden säätäessä lomakkeiden kanssa minulle tuli mieleen oma saapumiseni ja se miten sydämeni sykkinyt heti ensitapaamisestamme lähtien aina Nathanielin nähdessäni. Tyttö sai paperit täytettyä ensimmäisenä ja nousi ylös palauttaakseen ne Nathanielille.
"Se on sitten sillä selvä. Rekisteröitymisesi on suoritettu, Fiku", Nathaniel puhutteli tyttöä tämän nimellä tarkistettuaan sen hänen palauttamastaan paperista.
"Melkein sääli, sillä olisin mielelläni viettänyt enemmän aikaa kanssasi", tyttö vastasi saaden minut erittäin ärsyyntyneeksi. Ei kenelläkään olisi oikeus puhua noin MINUN Nathanielilleni! Tai no, en oikeastaan voi sanoa omistavani Nathanielia, mutta silti..!
"Olemme samalla luokalla, joten saamme varmasti tilaisuuden työskennellä joskus yhdessä", Nathaniel vastasi, ja suorastaan ällistyin pojan puheista. Miten hän vaikuttikin niin kiinnostuneelta viettämään aikaa tämän uuden tytön kanssa... Siirryin syrjään oven suusta tytön poistuessa oppilaskunnan huoneesta. Seuraavaksi Nathanielin puheille menivät nämä kaksi uutta poikaa, joten minun oli vielä odotettava omaa vuoroani. Aloin miettiä pitäisikö minun suosiolla kysyä parikseni jotakuta toista. Käänsin selkäni ja olin jo kipittämässä tilannetta karkuun, mutta pysähdyin vielä paikalleni.
"Et nyt livistä minnekään vaan mene tekemään se mitä aioit", painostin itseäni. Tein äkkikäännöksen ja siinä samassa tajusin törmänneeni oppilaskunnan huoneesta juuri poistuvaan poikaan. Katsoimme toisiamme hämmentyneinä silmiin eikä kumpikaan osannut sanoa mitään.
"Armin, minähän sanoin että törmäät vielä johonkin kun pidät aina silmäsi siinä pelikonsolisi näytössä", toinen pojista puhkesi puhumaan. Hän yritti pitää äänessään nuhtelevan sävyn, mutta huvittuneisuus paistoi pojan kasvoilta ja tällä oli selvästi vaikeuksia pidätellä nauruaan.
"Ei kun syy oli minun, säntäsin ovelle enkä katsonut eteeni", lausahdin.
"Älä vain toljota siinä vaan pyydä tältä nätiltä tytöltä anteeksi", poika sanoi ja läppäsi aiemmin Arminiksi kutsumaansa poikaa selkään.
"Miksi, juurihan hän myönsi olleensa syyllinen", Armin mutisi ja livisti paikalta pelikonettaan näpytellen. Sinitukkainen poika katsoi Arminin menoa päätään pudistellen.
"Minun täytyy kai sitten pyytää anteeksi veljeni puolesta. Hän käsittelee konsolinsa pikselipahiksia täydellisesti, mutta hänellä on välillä ongelmia kommunikoida peliruutunsa ulkopuolella olevien ihmisten kanssa", poika selitti.
"Veljesi? Olette siis kaksoset", tajusin samassa. Poikien tyylit olivat niin erilaiset etten heti tajunnut yhdistää heitä veljeksiksi.
"Joo. Minä olen Alexy, ja tuo sinuun törmännyt hyypiö on puolestaan Armin", Alexy kertoi, ja minäkin kerroin nimeni.
"Onpa hyvä että sain tutustutta heti johonkin lukion opiskelijaan, on sitten joku jolta voi pyytää neuvoja jos eksyn tänne koulun käytäville", Alexy hymyili.
"Autan mielelläni", vastasin reippaasti. Alexy vaikuttaa tosi mukavalta!
"Sepä hyvä, sillä minulla olisi heti kysymys... Tiedätkö mistä löytäisin rehtorin?", Alexy kysyi.
"Hänen toimistoonsa pääsee opettajainhuoneen kautta. Mene tuohon suuntaa ja koputa opettajainhuoneen oveen, niin joku opettaja opastaa sinua eteenpäin", annoin neuvoja Alexylle, ja hän lähtikin samantien osoittamaani suuntaan. Pojan mentyä vedin syvään henkeä ja astuin päättäväisesti oppilakunnanhuoneen ovesta sisään. Pöytänsä ääressä papereita järjestellyt Nathaniel kohotti heti katseensa kuullessaan oven käyvän.
"Ai, se olet vain sinä. Luulin että joku niistä uusista opiskelijoista palasi täydentämään lomakkeitaan", Nathaniel lausahti jatkaen jälleen papereidensa järjestelyä. Pojan välinpitämätön asenne sai minut hämmentyneeksi. Hän oli sanonut minut nähdessään "vain sinä", aivan kuin minun läsnäoloni olisi hänelle yhdentekevää...
"Oliko sinulla jotain asiaa?" poika kysyi kun olin ajatuksiini syventyneenä jäänyt seisomaan vaitonaisena paikalleni.
"Itse asiassa kyllä", sanoin ja kaivoin suunnistuskilpailun ilmoittautumislomakkeen laukustani.
"Nämä pitää palauttaa Borikselle", Nathaniel tiedotti sysäten paperin takaisin minulle.
"Niin, tiedän sen. Halusin vain kysyä, aiotko sinä osallistua kilpailuun? Minulla ei ole vielä paria, joten..." puristin olkalaukkunihihnaa tiukemmin käsilläni ärsyyntyessäni siitä etten saanut etukäteen miettimääni kysymystä ulos suustani.
"Mikset pyydä sitä surffaria, jonka kanssa sinulla oli niin hauskaa viikonloppuna", Nathaniel töksäytti yllättäen. Luulin hänen vitsailleen, mutta pojan vakava naama kertoi hänen olevan tosissaan ehdotuksensa kanssa.
"Se voi olla vähän vaikeaa kun Dake palasi kotiinsa Australiaan", huomautin. Nathaniel jatkoi vaitonaisena papereidensa järjestelyä, ja arvelin ettei minun kannata kysyä häntä parikseni. Ehkä Rosalia olikin ollut oikeassa siinä ettei Nathaniel suhtautunut kovin hyvin siihen että kaveerasin Daken kanssa. Toivottavasti hän ei nähnyt kun me suutelimme... Käännyin poistuakseni huoneesta, mutta Nathanielin pyytäessä minua odottamaan pyörähdin nopeasti ympäri. Ehkä hän tarttui syöttiin ja pyytää minua kilpailuparikseen!
"Siitä tapaamisesta mistä meillä oli puhetta rannalla... Luulen että meidän on parempi perua se, sillä minulla on tällä viikolla paljon muita menoja", Nathaniel tiedotti yllättäen. Pojan sanat olivat minulle kuin isku vasten kasvoja, enkä tiennyt mitä vastata hänelle.
"Entä jos siirtäisimme tapaamistamme ensi viikolle..?" yritin ehdottaa ratkaisua tilanteeseen.
"En osaa yhtään sanoa miten kauan minulla menee että saan kaiken hoidettua, joten parempi ettemme lyö mitään suunnitelmia lukkoon tällä erää", Nathaniel tiedotti kylmästi.
"No, hyvä on. Minä menen niin pääset jatkamaan tärkeitä hommiasi", tiuskaisin ja astelin huoneesta pois ovet paukkuen. Saapuessani käytävään jäin nojaamaan lokerikkoihin kädet puuskassa. Olin samaan aikaan vihainen ja surullinen, miksi minun piti mennä mokaamaan hyvä tilaisuuteni Nathanielin kanssa? Tuijotin kengänkärkiäni niin intensiivisesti etten huomannut Alexyn palanneen luokseni.
"Kiitos kun neuvoit minut rehtorin toimistoon, sain toimitettua hänelle minun ja veljeni todistukset edellisestä koulustamme", Alexy kertoi leveästi hymyillen.
"Sepä hienoa", mutisin innottomasti.
"Onko jokin vinossa?", poika kysyi huomattuaan alakuloisuuteni.
"Yksi kundi perui sopimamme treffit", huokaisin. En edes tiedä miksi aloin avautua asiasta tuntemattomalle pojalle, mutta tuntui hyvältä puhua jollekin.
"Hän ei tiedä mitä menettää. Hei, sovitaanko että minä vien sinut korvaukseksi ulos? Voisimme vaikka pyöriä ostarilla," Alexy ehdotti.
"Äh, ei sinun tarvitse", toppuuttelin Alexya, sillä en halunnut hänen pyytävän minua treffeille säälistä.
"Suostuisit nyt! Muutimme vasta enkä tunne vielä kaupunkia, joten tarvitsisin jonkun oppaaksi", Alexy selitti.
"No okei. Voisimme pyytää myös veljesi mukaan. Näkisitte molemmat samalla kertaa vähän kaupunkia", totesin. Olisi hauska päästä tutustumaan vähän paremmin kaksosiin!
"Arminiako? Turha toivo, häntä on mahdotonta saada kiertelemään vaatekauppoja", Alexy naurahti. Ennen seuraavalle tunnille säntäämistä sovimme tapaavamme koulun jälkeen lukiorakennuksen edessä, mistä voisimme sitten jatkaa yhdessä keskustaan.
Kello lähestyi uhkaavasti kolmea, joten aikaraja suunnistusparin löytämiseen alkoi olla ummessa. Tällä menolla minulta jäisi koko suunnistuskilpailu väliin jos kukaan ei suostu parikseni... Olin käynyt jopa niiden uusien opiskelijoiden puheilla, mutta veljekset ilmoittivat että jättävät kisan väliin, ja Fiku puolestaan sanoi jo löytäneensä itselleen parin. Tunsin pienen kateudenpistoksen rinnassani, sillä Fiku oli ollut lukiossamme vasta puoli päivää mutta joku oli silti hyväksynyt hänet parikseen, toisin kuin minua.
"Kasa, olet vielä koululla", eteeni saapunut Lysander totesi.
"Joo, odottelen Alexya. Hän on yksi niistä uusista opiskelijoista", täsmensin nähdessäni hämmentyneen ilmeen Lysanderin naamalla mainittuani uuden kundin nimen.
"Niin aivan, rehtorihan puhui aamulla järjestetyssä tiedotustilaisuudessa asiasta. Hmm, muistelen hänen maninneen jotain muutakin tärkeää, mitähän se taas olikaan..?" Lysander näytti pohtivalta.
"Suunnistuskilpailu?" ehdotin, jolloin Lysander läppäsi itseään kasvoihin tajutessaan unohtaneensa koko asian.
"Boris ottaa ilmoittautumisia vastaan kello kolmeen saakka. Umh, sinulla ei varmaan ole vielä paria kilpailua varten, joten tulisitko suunnistamaan minun kanssani", kysäisin toiveikkaasti.
"No mikä ettei. En kyllä kuvitellut meitä pariksi, mutta meille tulee varmasti hauskaa", Lysander totesi. Oloni huojentui huomattavasti saatuani tämän parinetsinnän pois harteiltani, ja lähdimme samantien ilmoittautumaan Borikselle.
"Se on sitten sillä selvä. Kokoonnumme huomenaamulla ensin lukion pihalla mistä matkaamme bussikyydillä suunnistusmetsään. Muistakaa varata rahaa mukaan, sillä tarvitsette asianmukaiset suunnistusvaatteet, jotka voi ostaa minulta ennen kilpailun alkua", Boris infosi seuraavan päivän aikatauluja. Poistuessani Lysanderin kanssa liikuntasalista näin Alexyn jo odottavan minua, joten sanoin heipat Lysanderille ennen kuin lähdin vastakkaisessa suunnassa olevan Alexyn luokse.
"Oliko tuo se poika josta puhuit aiemmin? Se ryökäle joka perui treffinne", Alexy uteli silmäillen uteliaana Lysanderia etäältä.
"Ehei sentään. Lysander on parini suunnistuskilpailussa", selitin, mutta Alexy ei halunnut vielä vaihtaa puheenaihetta.
"No sitten sen täytyi olla se punatukkainen kovispoika", Alexy tuumaili tarkoittaen selvästi Castielia. "Hah, olisikin! Me kaksi olemme niin eri planeetoilta etten voisi kuvitella meidän käyvän yhdessä ulkona", naurahdin. Jotta Alexy ei olisi joutunut luettelemaan kaikkia koulun kundeja läpi päätin lopulta kertoa saaneeni pakit Nathanielilta.
"Se oppilaskunnan puheenjohtaja, jonka kanssa hoiditte veljesi kanssa rekisteröitymislomakkeiden täyttämisen", tarkensin.
"Aah, no se selittääkin miksi olit maleksimassa oppilaskunnan huoneen oven edessä kun sinä ja Armin törmäsitte. No mutta älä enää mieti häntä, me vietämme nyt hauskan iltapäivän yhdessä", Alexy sanoi hymyillen ja tarttui minua kädestä kiskaistessaan minut mukanaan näkemäänsä vaatekauppaan. Alexy marssi reippaasti pitkin kaupan käytäviä ja nappasi varmaan jokaisesta vaaterekistä jotakin mukaansa. Kun hänen kätensä tulivat täyteen hän alkoi lastata vaatevuorta minun käsivarsilleni, enkä voinut muuta kuin hämmästellä millainen himoshoppailija Alexy olikaan.
Päästyämme sovituskopeille Alexy poseerasi hauskasti uudet vaatteet päällään ja loi asuihin sopivia kuvitteellisia persoonia tehden kullekin omanlaisia imitaatioita. En ole varmaan ikinä nauranut niin paljon mitä nyt Alexyn hupaisaa muotinäytöstä seuratessani! Poistuessamme kassalta kolmea täysinäistä vaatekassia kantaessamme Alexy ilmoitti että seuraavaksi olisi minun vuoroni.
"Ehei, minun täytyy säästää rahat suunnistuspuvun hankkimista varten", toppuuttelin, mutta Alexy oli jo ehtinyt nostaa pari mekkoa käsiinsä. Toinen mekoista oli vaaleanpunainen, jossa oli tähtikuvioita ja isot taskut. Toinen taas oli väriltään harmaa, ja asennetta kolttuun toivat repaleiset leikkaukset ja hakaneulat.
"Sano kummasta pidät enemmän, ostan sen sinulle lahjaksi", poika lupasi.
"Ei sinun todellakaan tarvitse", toppuuttelin.
"Kyllä tarvitsee, eikä sinulla ole vastaansanomista", Alexy nauroi ja kysyi sitten uudelleen kumman mekon haluaisin. Päädyin lopulta vaaleanpunaiseen, ja puettuani mekon päälleni olo oli kuin prinsessalla! Poistuessamme kaupasta Alexy käski minun tulla kertomaan heti hänelle jos joku poika aiheuttaa minulle harmia, niin hän järjestäisi minulle välittömästi lisää "shoppailuterapiaa".
Vedin syvään henkeä astuessani ulos bussista. Sieraimiini virtaava raikas ja viileä ilma sai heti mieleni virkistymään tunkkaisen bussimatkan jäljiltä. Olin istunut Melodyn ja Iiriksen takana ja saanut siinä samalla pienen historian oppitunnin kuunnellessani heidän kokeeseen kertaamista, ja minua kadutti etten ollut mennyt istumaan Lysanderin viereen, sillä poika olisi ollut varmasti vähemmän äänekästä matkaseuraa. Sää ei ollut mikään lämpimin sillä aurinko oli pilvessä, ja vetäisinkin liikunnan opettajalta aiemmin ostamani suunnistuspuvun takin vetoketjun kiinni leukaani asti. Asuun kuuluvat urheiluhousut ja niihin sopiva takki sekä vedenpitävät lenkkarit eivät olleet mikään muodikkain kokonaisuus - varsinkaan minun päälläni, sillä vaatteet olivat vähän liian isot ja lörpsöttivät miten sattui. Täytyi toivoa ettei metsässä tulisi vastaan ketään muotipoliisia! Katselin ympärilleni ja yritin paikansaa Lysanderin, mutta poikaa ei näkynyt missään.
"Kasa, tulisitko käymään täällä?" liikunnan opettaja huudahti yllättäen ja viittoi minua tulemaan luokseen. Seurasin Borista vähän ihmeissäni, ja yllätyin kun Castiel ja Lysanderkin olivat paikalla.
"Tilanne on nyt sellainen, että parien kanssa on käynyt pieni sekaannus. Castiel oli täyttänyt lomakkeeseen parikseen Lysanderin tietämättä että tämä oli ilmoittautunut sinun pariksesi, joten nyt meidän täytyy selvittää tämä asia, sillä kolmestaan ei saa suunnistaa", Boris ilmoitti.
"Mitä edes ajattelit ryhtyessäsi tuon pariksi? Eikö ole ihan selvää että me teemme tämän yhdessä?" Castiel mutisi Lysanderille.
"En tullut ajatelleeksi asiaa", Lysander tunnusti.
"Joutuuko joku jäämään nyt pois kisasta?" kysyin pettyneenä, sillä pelkäsin ostaneeni suunnistuspuvun turhaan jos en pääsisikään nyt osallistumaan.
"Hätä ei ole tämän näköinen. Minun sisarenpoikani tuli mukaan seuraamaan kilpailua, joten hän voi ryhtyä Kasan tai Castielin pariksi", Boris selitti. Olin ällikällä lyöty kun Boriksen takaa asteli Dake!!
"Ei voi olla totta eno, tunnen nämä tyypit! Tapasimme viikonloppuna rannalla", Dake huudahti innoissaan. Pojan katse viipyi tovin minussa ja tunsin punan kohoavan poskilleni tuijottaessani häntä takaisin ujosti otsahiuksieni takaa.
"Minä voin olla Daken pari", ilmoitin yllättävän spontaanisti.
"Se on sitten sillä selvä", Boris ilmoitti ja rustasi paperiinsa tiedot uusista pareista.
"Vai olin minä näin helposti korvattavissa..." Lysander mutisi. Toimin ehkä vähän törkeästi hypätessäni hetken mielijohteesta toisen pojan matkaan, mutta juuri sillä hetkellä minua kiinnosti vain ja ainoastaan se että sainsin viettää aikaa Daken kanssa.
Lähtöviivalla seisoessamme liikunnan opettaja kävi vielä läpi tärkeimmät säännöt: Kilpailun ensimmäisellä etapilla meidän tulisi seurata karttaan merkittyä reittiä, minkää jälkeen kukin pari saa uuden kartan, johon on merkitty alueelta löytyvät satunnaiset viisi rastia, joiden luona pitäisi käydä. Jokaiselta rastilta löytyy kirjain, ja kun on keksinyt niistä muodostettavan sanan saa palata takaisin aloituspisteeseen. Parit lähetettiin matkaan yksitellen, jotta kaikki eivät kulkisi matkaa vain jonossa seuraamalla edellä menijää. Kun tuli minun ja Daken vuoro suunnata metsäpolulle olin helpottunut siitä että Dake otti ohjat, sillä suunnistus ei todellakaan kuulunut vahvuuksiini.
"Tätä voisi jo kutsua kohtaloksi. On ilo nähdä sinua uudelleen", Dake lausahti ja väläytti minulle flirttailevan hymyn.
"Luulin että palasit jo Australiaan." Tuntui vieläkin uskomattomalta että muutama päivä sitten olimme suudelleen ja luulin ettemme enää näkisi, ja nyt Dake seisoi jälleen edessäni.
"Lentoni lähtee vasta huomenillalla. Minun tekisi tosin aina vain enemmän mieli jättää kotimatka väliin ja tulla opiskelemaan teidän lukioonne", Dake totesi, ja täytyi myöntää että ajatus kuulosti minusta ihanalta.
"Pitäisikö meidän vilkaista välillä karttaa?" tajusin kun olimme jo hyvän tovin vain kävelleet eteenpäin yhdessä rupatellen.
"Tosiaan", Dake lausahti ja kaivoi kartan taskustaan. Pysähdyimme tutkailemaan paperilla kiemurtelevia suunnistusreittejä ja tajusimme, että olimme jo hyvän aikaa sitten kävelleet pois merkityltä polulta, joten meidän olisi palattava takaisin.
"Pahus, siinä taisivat mennä voittomahdollisuutemme", harmittelin, sillä olimme taatusti jääneet paljon jälkeen muista kilpailijoista.
"Minulle pelkästään se on voitto että sain nähdä sinut uudestaan", Dake hymyili. Tunsin jälleen kuumotusta poskillani pojan sanojen myötä ja minua vähän harmitti etten osannut vastata takaisin mitään yhtä mukavaa. Aivan kuin Dake lukisi ajatuksiani, sillä seuraavaksi hän totesi ettei minun tarvinnut sanoa mitään - söpö hymyni kuulemma riittää vastaukseksi, mikä sai jo valmiksi punaisena helottavat poskeni entistäkin kuumemmiksi. Saavuimme lopulta suunnistuskilpailun ensimmäisen etapin päähän, missä meitä oli vastassa historian opettaja.
"Luulin jo että olitte eksyneet. Mikä teillä kesti näin kauan?" Faraize tiedusteli, ja selitimme eksyneemme reitiltä.
"Teidän kannattaa pitää kiirettä, sillä saavuitte tänne viimeisinä. Tässä on teille uusi kartta rastien etsimistä varten", Faraize sanoi ja ojensi kartan minulle. Omia rasteja metsästäessämme törmäsimme välillä muihinkin alueella pyöriviin kilpailijoihin, ja oma kilpailuviettinikin kasvoi, sillä nyt meillä olisi mahdollisuus kiriä. Löysimmekin pari ensimmäistä kirjanta hetkessä, ja kolmannella rastilla kohtasimme Violetten ja Kimin.
"Etsittekö tekin rastia numero seitsemän?" kysäisin tytöiltä.
"Joo. Kartan mukaan sen pitäisi olla tämän puun kohdalla, mutta kirjainta ei näy missään", Kim tokaisi harmistuneena. Ilmeisesti he olivat jumittaneet samassa kohtaa jo hyvän tovin. Vilkaisin Dakea ja aloimme yhdessä haravoida puun lähiympäristöä. Huomasin, että yksi puun suurista juurista sojotti vähän maanpinnan yläpuolella jättäen alleen pienen kolosen. Työnsin käteni koloon hieman epäröiden pelätessäni että jokin kolossa asustava pieni eläin puraisisi minua. Käteni osui samassa paperin palaseen, johon rastikirjain oli piirretty. Viitoin Dakea lähemmäksi kun tytöt eivät katsoneet. Tämähän oli kuitenkin kilpailu, joten en halunnut paljastaa ratkaisua toisille pareille, sillä nyt olisi tilaisuutemme mennä ohi! Näyttäessäni löydöstä Dake iski minulle silmää, ja kun olimme kirjanneet uuden kirjaimen muistiin hipsimme vähin äänin pois paikalta. Matkaa jatkaessamme kohtasimme Amberin ja Charlotten. Li oli ilmeisesti jäänyt ulkopuoliseksi heidän perinteisestä kolmikostaan. Olisin halunnut vain kulkea nopeasti heidän ohi, mutta harmikseni Dake seisahtui juttelemaan kaksikolle.
"Hei, muistan sinut rannalta", Dake sanoi Amberille.
"Minäkin muistan sen tatuoinnin paljaalla rintakehälläsi", Amber sanoi flirttailevasti ja hihitti mulkaistessani häntä mustasukkaisena.
"Meillä ei ole nyt aikaa rupattelulle, meiltä puuttuu vielä rasteja", Charlotte huomautti.
"Etsittekö seiskaa? Se on kätketty todella hyvin. Jos teillä on kolmannen tai kahdeksannen rastin kirjain tiedossa, voisimme auttaa toisiamme ja edetä kisassa nopeammin vaihtamalla tietojamme", Dake alkoi tehdä kauppoja.
"Enpä nyt oikein tiedä tästä...", supisin Dakelle. En pitänyt ajatuksesta auttaa Amberia, mutta Dake vakuutti vaihtokaupan hyödyttävän meitä kilpailussa.
"Mmm joo, meillä on viitonen. Kertokaa te ensin seiska", Amber pyysi, ja vähän vastahakoisesti näytin muistiinpanojamme tytöille.
"Kiitos! Ja muuten, ei meillä ole tietoja kummastakaan teiltä puuttuvasta rastista, kunhan väitimme muuta hyötyäksemme teistä!" Amber nauroi ja poistui Charlotten kanssa paikalta.
"Huijarit!" ärähdin ja poljin vihoissani jaloissani olevaa sammalmätästä.
"Anteeksi, en tiennyt että tässä kävisi näin. Ei anneta tämän kuitenkaan lannistaa, meillä on vielä mahdollisuuksia", Dake yritti piristää minua. Poika tarttui kiinni olkapäistäni ja yritti saada minut katsomaan häntä silmiin, mutta käänsin pääni mielenosoituksellisesti sivulle. Dake joutui luovuttamaan minun lepyttelyssäni, joten hän päätyi tarkistamaan suunnan kartasta ja lähti harppomaan eteenpäin minun löntystäessä perässä. Kaikki kilpailuviettini oli kadonnut ja sillä hetkellä minulle oli ihan sama saapuisimmeko maaliin vasta illan pimettyä viimeisinä. Olisi pitänyt kieltäytyä yhteistyöstä, sillä tiesin paremmin kuin hyvin että Amberilla on taipumus kääntää tällaiset tilanteet omaksi edukseen. Sitä paitsi emme edes pidä toisistamme, joten miksi hän olisi jäänyt minua auttamaan? Tarvottuamme tovin eteenpäin meitä tulivat vastaan Nathaniel - ja hänen parinaan oli Fiku! Miten ärsyttävää että tämä uusi tyttö ei voi jättää Nathanielia rauhaan! Mitä jos Fikun läsnäolo oli syy siihen että Nathaniel perui treffimme? Moikkasin kaksikkoa, ja Nathaniel vastasi kyllä tervehdykseeni mutta hän vaikutti olevan jotenkin kiusaantunut kohtaamisemme takia - eikä mikään ihme, sillä eilinen keskustelumme ei ollut päättynyt missään parhaimmissa merkeissä...
"Sinä olet näköjään yhä maisemissa", Nathaniel loi ärsyneen katsahduksen Dakeen. Päätin kääntää puheenaiheen toisaalle ja kerroin mitä Amber oli äsken tehnyt. Nathaniel ei vaikuttanut iloiselta kuulemastaan
"Siskoni on aivan mahdoton..." Nathaniel huokaisi ja läppäsi kämmenellä ohimoaan.
"Hän huijasi myös meitä. Väitti etteivät hän ja Charlotte osaa suunnistaa eivätkä he olleet löytäneet vielä mitään, joten kerroimme heille avuksi kaksi kirjainta jotta he pääsisivät joskus poistumaan metsästä. Sen jälkeen kävikin sitten ilmi että heillä oli jo ennestään tiedossa kaksi kirjainta kertomiemme lisäksi", Fiku selitti.
"Eli nyt kun tytöt saivat meiltä vielä viidennekin kirjaimen on heillä jo kaikki koossa", Dake laskeskeli.
"Parasta että jatkamme sitten matkaa. Meiltä puuttuu enää yksi, joten saatamme vielä saada heidät kiinni", Nathaniel totesi ja lähti hölkkäämään Fikun kanssa meistä poispäin.
Parisenkymmentä minuuttia myöhemmin palasimme ratkaisusanamme kanssa Faraizen luokse.
"Kertokaa löytämänne kirjaimet ja mikä sana niistä muodostui", Faraize pyysi.
"I, R, P, S ja A. Niistä muodostuu sana 'Paris'", Dake kertoi vastauksen.
"Hienoa, se on aivan oikein. Nyt saatte palata lähtöpaikalle. Seuratkaa nuolin merkattua polkua niin ette voi eksyä", Faraize opasti, ja lähdimme matkaan. Kuljimme rauhallisesti kävellen, sillä tiesimme rastitehtävän kilpaijoiden vähyydestä ettei voitto olisi enää meille mahdollinen. Ei minulla kyllä paljoa voimia olisikaan ollut ripeämpään askellukseen, sillä metsässä edestakaisin juoksentelu oli ottanut yllättävän koville. Taivas oli ollut pilvinen koko päivän, ja illemmalla metsässä alkoi hämärttyä todella nopeasti.
"Onkohan meiltä jäänyt huomaamatta jokin merkki", pohdiskelin kun olimme kävelleet jo hyvän tovin ilman että opasteita olisi näkynyt.
"Ei minun tietääkseni. Voimme tietysti varmuudeksi kääntyä takaisin ja tarkistaa asian", Dake ehdotti. Teimmekin niin, mutta emme olleetkaan enää varmoja mistä olimme tulleet, ja hetkeä myöhemmin olimme entistä pahemmin eksyksissä.
"Loistavaa. Kilpailun voitto vietiin nenämme edestä ja kaiken lisäksi eksyimme metsään", parahdin turhautuneena. Jalkojani särki kaikesta kävelystä enkä pystynyt välttämään turhautumisen kyyneleiden kihoamista silmiini.
"Hei, ihan rauhassa. Vedä syvään henkeä", Dake kehotti, ja tein työtä käskettynä.
"Meillä ei ole mitään hätää, joku löytää meidät taatusti pian", Dake rauhoitteli minua. Päätimme pysähtyä paikoillemme, sillä jos olisimme liikkeessä olisi etsijöiden todennäköisesti vielä vaikeampi tavoittaa meidät. Paikallaan seisoskellessa tuli kuitenkin nopeasti kylmä, ja erityisesti sormia alkoi paleltaa, sillä minulla ei ollut minkäänlaisia hanskoja mukana.
"Sinähän palelet. Tulehan tänne", poika sanoi huomattuaan minun hytisevän. Hän ja levitti käsiään kutsuakseen minut halaukseen, enkä kieltäytynyt tarjouksesta. Painauduin Daken rintaa vasten ja poika kiersi kätensä ympärilleni pitääkseen minut lähellään. Kun katseemme kohtasivat Dake alkoi silittää hennosti poskeani kämmenselällään.
"Eihän sinulla mikään kylmä voi olla, poskesi on tulikuuma", Dake hämmästeli.
"Onko se nyt mikään ihme kun sinä olet niin lähellä minua", mutisin hiljaa ja tunsin perhosia vatsassani.
"Haluaisin suudella sinua uudestaan", Dake sanoi yhtäkkiä. Kasvomme olivat jo valmiiksi ihan kiinni toisissaan, joten suljin silmäni odottaessa Daken huulien painautumista omiani vasten, mutta ennen kuin mitään ehti tapahtua läheisestä pensaikosta kuuluva rasahdus sai meidät hätkähtämään ja irrottauduimme toisistamme nopeasti.
"Kuka siellä on?" Dake korotti ääntään ja astui pari askelta eteenpäin. Ehdin jo pelätä että jokin petoeläin hyökkäisi kohta kimppuumme, mutta pensaan takaa astuivatkin esiin Melody ja Iiris.
"Kasa ja Dake ovat täällä", Iiris huudahti, ja hetkeä myöhemmin paikalle saapui heidän perässään muitakin kilpailupareja: Lysander ja Castiel, Kim ja Violette sekä Li ja Capucine.
"Ei voi olla totta, ovatko kaikki muutkin eksyneet reitiltä?" totesin hämmentyneenä.
"Seurasimme kyllä merkittyä polkua, mutta se ei johtanut mihinkään", Melody harmitteli.
"Hyvä kun löysimme teidät, on parempi pysyä yhdessä kuin harhailla erillään tuolla metsässä. Nathaniel ja Fiku sekä Amber ja Charlotte kuitenkin puuttuvat", Kim laskeskeli.
"He ovat saattaneet ehtiä kulkea kauemmas, sillä kun törmäsimme heihin kirjainten etsimisetapilla vaikutti siltä kuin ne kaksi paria olisivat olleet johdossa", Dake päätteli.
"Meidän on löydettävä heidät!" Melody totesi päättäväisesti.
"En usko että meidän kannattaa jatkaa metsässä harhailua kun emme edes yhtään tiedä mistä etsiä heitä", Castiel huomautti. Vähän luulen Castielin sanoneen tämän koska hän ei tunnu erityisemmin välittävän Nathanielin ja Amberin seurasta. Täytyy myöntää ettei minullakaan ollut mikään hinku nähdä Amberia uudestaan, ja niin törkeältä kuin se kuulostikin minua ei olisi haitannut vaikka Amber kiertäisi seuraavat kolme vuotta ympyrää metsässä. Ennen kuin kukaan ehti jatkaa keskustelua kaikkien huomion vei jostakin lähistöltä kuulunut rasahdus, ja tajusimme jonkun liikkuvan lähistöllä.
"Nathaniel? Amber?" huhuilimme yrittäessämme paikantaa mistä suunnasta äänet tulivat.
"Täällä näin!" tunnistin Nathanielin äänen. Hetkeä myöhemmin poika astui esiin kantaen Fikua reppuselässä.
"Onpa hyvä että löysimme teidät! Fiku loukkasi jalkansa ja olen kanniskellut häntä ympäri metsää ainakin puolisen tuntia", Nathaniel selitti. Hän kumartui jolloin Fiku pääsi laskeutumaan pojan selästä, ja paikalle saapuneet Melody ja Kim tukivat Fikua sen verran että hänet saatiin turvallisesti istumaan maahan.
"Eksyimme, ja ajattelin kivuta suuren kiven päälle tähyilemään tietä, mutta liukastuin ja kolhaisin polveni pudotessani", Fiku selitti.
"Harmi ettei meillä ole mukana mitään ensiaputarvikkeita... Sattuuko jalkaan koko ajan?" Melody kysyi.
"Ei, vain silloin jos varaan sille painoa. En usko että kyse on mistään vakavasta, eiköhän tämä mene ohi pelkällä jalan lepuuttamisella", Fiku pohti. Fikun tilan takia meidän ei kannattaisi jatkaa päämärätöntä matkaa, ja monella särki jalkoja muutenkin päivän urheilusuoritusten jäljiltä, joten päätimme istua hetkeksi alas pohtimaan tilannetta.
"Meidän on parasta varautua siihen että joudumme yöpymään metsässä. Nyt pitää sytyttää tuli ja kyhätä jonkinlainen maja ennen kuin tulee ihan pimeää", Nathaniel osasi ottaa ohjat käsiinsä. Suunnitelmallisuus ja ohjeiden jakaminen tuli häneltä varmaankin ihan luonnostaan, toimiihan hän sentään oppilaskunnan puheenjohtajana.
"Minä en todellakaan aio nukkua metsässä ilman patjaa! Capucine tokaisi ensimmäisenä.
"Niin, ja entä kun pitää päästä vessaan? Li valitti.
"Ei etsitä tilanteesta pelkkiä ongelmakohtia vaan yritetään pärjätä sillä mitä meillä on", Iiris kannusti. Kyllä minäkin mieluummin viettäisin yöni kotona omassa sängyssä, mutta Iiris oli ihan oikeassa siinä ettei surkuttelu paranna asiaa.
"Jaetaan kaikille jokin vastuualue, niin hommat hoituvat nopeammin", Melody ehdotti. Kundien tehtäväksi laitettiin isompien oksien katkominen majaa varten, kun taas tytöt etsivät risuja nuotioon tai nyhtivät maasta heinää pedin pehmukkeeksi. Saimme Violetten ja Iiriksen kanssa kokoon oivallisen polttopuupinon, ja tytöt lähtivät edeltä kuljettamaan puita leiriämme kohti minun jäädessä vielä keräämään vähän lisää. Poimin samalla mukaani myös maasta löytyneen paperipussin ja karkkipapereita, sillä niistä saisi hyviä sytykkeitä. Vaikka luonnon roskaaminen on huono juttu olin sillä hetkellä erittäin kiitollinen sille ketaleelle joka oli nämä roskat jälkeensä jättänyt. Huomasin Nathanielin vähän matkan päässä katkomassa oksia kaatuneesta kelopuusta. Olin salaa mielissäni siitä ettei Fiku voinut seurata kipeän jalkansa takia Nathanielia enää joka paikkaan, sillä nyt minulla olisi hyvä tilaisuus pyrkiä taas pojan puheille. Astelin Nathanielin viereen ja aloin katkoa oksia samasa puusta. Katseemme kohtasivat hetkeksi mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Erotin risujen katkominrisahduksien seasta äänekkään huokaisun, joka tuli Nathanielin suunnalta.
"Sano vaan jos häiritsen", tokaisin pojalle. Arvelin hänen huokailevan ärsyyntyneenä minun läsnäolostani. Ei olisi sittenkään pitänyt yrittää tunkea Nathanielin seuraan. Poika kääntyi katsomaan minua kummastuneneena.
"Ei tämä sinusta johdu. Olen vain huolissani siskostani. Hän ja Charlotte ovat ainoat luokaltamme joita ei ole näkynyt. Tiedän että Amber osaa pitää puolensa, mutta hän ei ole mikään eräretkeilijä", Nathaniel selitti.
"Ymmärtäähän sen, hän on kaikesta huolimatta siskosi", sanoin. Otin askeleen lähemmäksi Nathanielia, mutta juuri samalla hetkellä poika riuhtaisi voimallisesti risua irti, ja oksa sohaisi kättäni.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus", poika pahoitteli. Hän tarrasi käteeni ja katsoi kämmenestäni valuvaa verivanaa.
"Haava on sidottava", Nathaniel touhusi ja alkoi kaivaa taskujaan. Hän asetti haavan päälle käyttämättömän nenäliinan ja sitoi sen kiinni takkinsa hupusta irrottamallaan nyörillä. Olin vaiti koko toimituksen ajan ja annoin Nathanielin ottaa tilanteen haltuun. Päätimme palata muiden luo, ja Nathaniel tarjoutui kuljettamaan minunkin kantamukseni jotta käteni ei rasittuisi. Metsässä hämärtyi nopeasti, mutta löysimme kuitenkin helposti takaisin kokoontumispaikalle, sillä emme olleet menneet kovinkaan kauas ja muiden puheääntä seuraamalla tiesimme minne mennä. Poissaollessamme muut olivat jo aloittaneet majan pystytyksen. Kahden puun väliin oli aseteltu paksu keppi, jota Kim ja Castiel kannattelivat Iiriksen solmiessa sitä kiinni.
"Veljeni harrasti muutama vuosi sitten partiota ja opetti minulle vahvojen solmujen tekemistä. Enpä arvannut että niille taidoille tulisi joskus käyttöä", Iiris selitti näprätessään solmua.
"Kiehtovaa, mutta voisit keskittyä siihen solmimistyöhön", Kim totesi irvistäessään puun painaessa kipeästi tämän hartioita.
"Minä voin tulla neidin avuksi", Dake väläytti Kimille hymyn, mutta tyttö tokaisi takaisin pärjäävänsä ilman apua ja hätisteli ympärillään pörräävän Daken muualle. Nathaniel laski kantamuksemme nuotiopaikan viereen, jonka Melody ja Lysander olivat eristäneet kivistä tehdyllä ympyrän muotoisella alueella. Tuntui hienolta nähdä kaikkien puhaltavan yhteen hiileen leiripaikan pystytyksessä. Tai ainakin melkein kaikkien: Capucine ja Li olivat jääneet istuskelemaan Fikun kanssa eivätkä he tuntuneet olevan kiinnostuneita likaamaan käsiään muiden tapaan.
"Ei kenelläkään sattuisi olemaan tulitikkuja mukana?" Nathaniel kysäisi, mutta suurin osa porukasta pudisteli päätään. Lopulta Castiel astui eteenpäin ja heitti tikkuaskin Nathanielille. Jotenkin epäilen ettei Castiel kanna tulitikkuja mukanaan eräjormamielessä vaan hän tarvitsee niitä johonkin muuhun.
"Minä voin auttaa tulenteossa", lupasin ja nappasin tulitikkuaskin Nathanielin kädestä.
"Todellako?" poika katsahti hieman minuun epäuskoisesti.
"Äitini talossa on puulämmitys, joten tämä on minulle ihan tuttua", vakuuttelin. Kyykistyin nuotiopaikan ylle ja nappasin sytytykseen loistavasti sopivat pari kuivaa oksaa ja sujautin niiden väliin karkkipaperia sekä koivuntuohta sytykkeeksi. Tulella kesti hetken aikaa tarttua puihin, mutta liekkien leimahtaessa lopulta ilmoille katsahdin tyytyväisenä Nathanielia, joka näytti minulle peukkua ennen kuin alkoi lisätä puita nuotioon. Katselin vaitonaisena miten pojan kultaiset silmät kiiluivat liekkien rätistessä nuotiossa. Välillämme oli selvästi yhä pientä kireyttä, mutta ainakin olimme taas puheväleissä. Eiköhän tilanne tästä tasoitu muutaman päivän sisällä, ainakin toivottavasti. Vähitellen porukka kerääntyi nuotion ympärille lämmittelemään kohmeisia käsiään. Violette saapui paikalle kannatellen takkinsa helmusta. Violette on luokkamme pienikokoisin, joten suunnistusasu oli hänelle vielä isompi kuin minulle.
"Löysin metsästä vähän mustikoita", Violette tiedotti tavallisella hennolla äänellään, mutta olimme varmaankin kaikki niin nälkäisiä että olisimme kuulleet ruokakutsun vaikka kuiskattuna. Marjat hupenivat hetkessä eivätkä valitettavasti riittäneet viemään nälkää kokonaan pois, mutta parempi sekin kuin ei mitään.
Nukkumaanmenon koittaessa kävin pitkäkseni rakentamamme laavumajan perälle. Dake seurasi minua ja asettui makuulle viereeni. Poika painautui varovasti selkääni vasten ja kiersi hellästi kätensä ympärilleni pitääkseen minut lähellään.
"Onko okei jos nukumme näin?" Dake supatti korvaani. Nyökkäsin vastaukseksi, olisihan näin ainakin lämpimänpää. Dake kohottautu suukottamaan otsaani ja toivotti hyvää yötä. Pojan suloiset eleet saivat muutaman perhosen lentelemään vatsassani, mutta sen korvasi nopeasti näläntunne. Niskassani tuntuva Daken tasainen hengitys kertoi pojan nukahtaneen, mutta nälkä piti minut valveilla, ja kun uni ei ollut tullakseen päätin nousta ylös. Kömmin varovasti ulos majasta varoen tönimästä nukkujia hereille, ja kohtasin Lysanderin muistivihkoineen nuotion äärellä. Olimme sopineet että jokainen suunnistuspari pitäisi vuorollaan vahtivuoroa ja lisäisi puita nuotioon.
"Kasa? Olisit voinut nukkua, vahtivuorosi ei ala vielä pariin tuntiin", Lysander huomautti kohottaen katseensa vihkonsa sivulta.
"Tiedän, en vain saanut unta ja päätin siksi nousta. Missä Castiel muuten on?" kummastelin, sillä en nähnyt punapäätä missään.
"Hän sanoi käyvänsä "vessassa", mutta luulen hänen tarkoittaneen sillä tupakointia. Minä en voi sietää tupakan hajua, joten Castiel saa mennä vähän kauemmas polttamaan", Lysander selitti.
"Se selittääkin ne tulitikut", tajusin. Lysander keskittyi jälleen muistivihkoonsa, ja istuimme hetken aikaa täydessä hiljaisuudessa. Katselin miten tuli rätisi nuotiossa. Olin pienestä pitäen tykännyt katsella takassa palavaa tulta, siinä näyssä oli jotain minua kiehtovaa. Lähistöltä kuuluva rasahdus sai kuitenkin minut ja Lysanderin valpastumaan.
"Castiel, oletko se sinä?" kysyin, mutta Lysander asetti etusormensa huulilleen kehottaakseen minua vaikenemaan. Poika nousi ylös ja viittoi minua tulemaan perässä. En tajunnut mistä oli kyse, mutta seurasin Lysanderia kohti pensasta, mistä äänet olivat kuuluneet. Yhtäkkiä Lysander tarrasi kiinni olkapäästäni vetäen minut lähelleen. Katsoin poikaa kummastuneena, mutta Lysander osoitti sormellaan pimeyteen, ja silloin minäkin näin sen: Meitä tuijotti hämärässä kiiluva silmäpari. Kun silmäni tottuivat hämärään tunnistin olennon peuraksi.
Katsoin eläintä lumoutuneena, sillä en ollut milloinkaan ollut niin läheltä peuraa vaikka olen niitä ennenkin nähnyt vieraillessani äitini luona maalla. Silloin peurat olivat kuitenkin aina juosseet karkuun heti ihmisen nähdessään, mutta tämä seisoi paikoillaan tuijottaen meitä kuin lamaantuneena. Hetken mielijohteesta kohotin kättäni silittääkseni tuota kaunista eläintä, mutta eleeni pelästytti peuran ja se juoksahti pois paikalta.
"Tuo oli uskomatonta!" henkäisin ihastuksissani kääntyessäni katsomaan Lysanderia.
"Totta. Villieläimiäkin pystyy lähestymään kunhan sen tekee rauhallisesti", poika selitti. Muistin samassa Lysanderin kertoneen viettäneensä lapsuutensa maalla, joten hän oli varmaankin jo silloin tehnyt tuttavutta erilaisten eläinten kanssa. Palatessamme nuotiolle oli Castiel meitä vastassa.
"Missä oikein olit, sinunhan piti vahtia nuotiota. Ja mitä tuo täällä tekee", Castiel katsahti minuun halveksuvasti. Mulkaisin takaisin Lysanderin selittäessä poistumisemme syyn.
"Noh, kun te kaksi tulette kerran niin hyvin juttuun niin voitte varmaan jatkaa vahtimista yhdessä niin minä voin ottaa pienet tirsat", Castiel sanoi ja silmäili täysinäistä majaa. Pian hän kuitenkin kääntyi takaisin meihin päin ja riisui takkinsa.
"Okei, tehdään diili. Annan sinulle takkini lämmikkeeksi, ja saan siitä hyvästä lepuuttaa päätäni jalkojesi päällä", Castiel lausahti. Hän asetti takkinsa olkapäilleni ja kävi yllätyksekseni oikeasti makuulle viereeni laskien päänsä reisieni päälle.
Katsahdin hämmentyneenä nuotion toisella puolella olevaa Lysanderia, mutta poika vain hymyili minulle ennen kuin syventyi taas raapustelemaan muistivihkoonsa. Castielin pää painoi ikävästi reittäni ja jalkani puutuivat pitäessäni niitä samassa asennossa, mutten tohtinut liikahtaakaan jotten häiritsisi Castielin unta. Yritin sivuuttaa jalkojen puutumisen ja keskittyä taas tuijottamaan nuotiota, mutten päässyt tällä kertaa syventymään liekkien pauloihin samalla tavalla kuin aiemmin, ja istuttuani paikoillaan parisenkymmentä minuuttia minusta tuntui että voisin kuolla tylsyyteen. Olin kateellinen Lysanderille jolla tuntui riittävän raapusteltavaa muistivihkoonsa.
"Kannatko tuota vihkoa aina mukanasi?" kysäisin saadakseni pojan huomion.
"Yleensä. Koskaan ei voi tietää milloin kirjoitusinspiraatio iskee", Lysander vastasi.
"Et varmaan vieläkään halua näyttää tekeleitäsi minulle..?" kysäisin varovasti. Poika sulki vihkon ja laittoi sen taskuunsa.
"Kirjoitin tekemiäni tavaintoja tästä paikasta missä nyt olemme. Esimerkiksi miten tuuli havisuttaa puita tai liekit tanssivat pimeässä yössä. Minun ei tarvitse kertoa ylöskirjoittamiani asioita sinulle, koska voit havaite ne myös ihan omin silmin katselemalla ympärillesi", Lysander selitti. Vähän epäilin, sillä tekstiin jää aina kirjoittajan kädenjälki, ja on aika selvää että minulla ja Lysanderilla on varsin erilaiset tavat katsoa maailmaa.
"Sääli ettemme voineetkaan olla kilpailupari", Lysander totesi äkkiä.
"Ai, miten niin? Luulin että sinä ja Castiel olette kavereita", huomautin.
"Toki, ja meillä on kyllä hyvä yhteistyö, mutta Castiel ei ole samanlaista suhtautumista luontoon kuin minulla. En esimerkiksi usko että kokemamme peuran kohtaaminen olisi toteutunut jos olisin ollut paikalla Castielin seurassa. Sinulla on kyky luoda rauhallista ilmapiiriä", Lysander selitti.
"Minä, öh... no kiitos", mutisin takaisin hieman hämilläni Lysanderin jakamasta tulkinnasta. Veikkaan että hän muuttaisi mieltään nopeasti jos näkisi minut suuttuneena... Vaikenimme ja hetken aikaa nuotion rätinä oli ainoa ääni öisessä metsässä. Pian korviini kantautui jokin muu ääni, aivan kuin joku huutaisi jossakin lähietäisyydellä. Säpsähdin niin että herätin Castielin samalla.
"Varo vähän", poika ärähti katsellen ympärilleen.
"Hiljaa, kuulin jotakin", sanoin, ja hiljennyimme kaikki kolme kuuntelemaan. Samassa läheisen pensaan takaa alkoi kajastaa valoa, ja eteemme astui historianopettajamme herra Faraize.
"Täällähän te olette! Olemme etsineet opettajien kanssa teitä ympäri metsää jo useiden tuntien ajan", Faraize selitti hieman nuhtelevasti, mutta hän oli selvästi helpottunut nähdessään meidät.
"Eksyimme reitiltä, ja pimeän tullen päätimme kyhätä yöpymispaikan. Olemme kaikki täällä, tai no, kaikki paitsi Amber ja Charlotte", selitin tilanteen.
"He olivatkin ainoat jotka tulivat maaliin, mutta kun teistä muista ei kuulunut mitään aloimme huolestua", Faraize selitti.
"Siinä on kyllä jotain mätää jos ne kaksi suorittivat radan mutta kaikki muut eksyivät", Castiel huomautti, mutta Faraize ei kuunnellut viestittäessään radiopuhelimensa välityksellä muille etsijöille meidän löytyneen.
"Nuotion sytyttäminen oli ovela keksintö, savunhajua ja siitä syntyvää valoa seuraamalla onnistuin paikantamaan teidät. Herätelkäähän ystävänne niin lähdetään", Faraize käski. Osa majassa olijoista oli herännyt keskustellessamme opettajan kanssa, ja vähitellen loputkin tuli ravisteltua hereille. Sammutettuamme nuotion lähdimme Faraizen johdolla kulkemaan pois metsästä. Saapuessamme vihdoin bussien luo kohtauspaikalle olin aivan poikki kaikesta kävelystä, ja rehtori piti meille vielä saarnan ennen kuin saimme vihdoin kivuta bussin kyytiin.
"Sanoitte että Amber ja Charlotte tulivat maaliin, mutta he eivät ole täällä", Nathaniel totesi silmäillessään bussin penkkejä.
"Aivan, isäsi nouti siskosi ja Charlotten täältä jo aiemmin kotiin", Faraize kertoi.
"Niinpä tietysti, vanhemmillenihan on tärkeintä että Amber on kunnossa..." Nathaniel mutisi selvästi pettyneenä. Kivutessani bussiin näin Peggyn istumassa etupenkillä.
"Etkö ollutkaan kilpailemassa?" ihmettelin. Suoraan sanottuna en edes muistanut Peggyn olemassaoloa, sillä hän ei osallistunut Melodyn pyjamabilesynttäreillekään.
"Rehtori pyysi minua kirjoittamaan kilpailusta artikkelin koulun lehteen, joten minun ei tarvinnut kilpailla. No, kerrohan kaikki! Mitä oikein tapahtui kun niin suuri osa opiskelijoista eksyi? Mitä olisitte tehneet jos olisitte joutuneet olemaan metsässä viikon? Mi-" Peggy alkoi luetella haastattelukysymyksiä, kunnes takanani olevat opiskelijat alkoivat tyrkkiä minua eteenpäin. Ihan hyvä vaan, olin päivästä niin väsynyt että olisin varmaankin selittänyt ihan sekavia vastauksia. Lösähdin ensimmäille vapaalle istumapaikalle, ja hetken päästä Dake liittyi seuraani. Bussin nytkähtäessä viimein liikkeelle annoin kuoppaisesta ajotiestä aiheutuvan huojunnan tuudittaa minut uneen.
Hieroin silmiäni, ja näkökenttääni muodostui edellisestä unestani tuttu käytävä, olin siis taas palannut outoon unimaailmaani. Muistin pelottavan elävästi edellisen uniseikkailuni tässä salaperäisessä ulottuvuudessa enkä tällä kertaa mennyt kristallisaliin, sillä pelkäsin jääväni jälleen kiinni ja Jamonin kuljettavan minut vankityrmään. Päätinkin lähteä tällä kertaa toiseen suuntaan, vaikka jostain syystä minusta tuntui kuin kristalli olisi kutsunut minua... Pakotin kuitenkin jalkani kulkemaan eteenpäin, ja päädyin nyt suureen aulamaiseen tilaan, jossa oli ovia ja pylväitä. Kuulin samassa askeleita läheisestä huoneesta ja päätin sännätä piiloon lähimmän pylvään taakse. Tähän asti täällä tapaamani henkilöt ovat lukinneet minut vankiselliin, joten parempi etten joutuisi kasvokkain kenenkään kanssa. Kurkistin varovasti pylvään takaa aulaan saapuneita henkilöitä, ja näin kolme vähintäänkin yhtä erikoisesti pukeutunutta miestä kuin aiemmin kohtaamani Miiko ja Jamon olivat olleet.
"Uskotteko että Miikon suunnitelma tulee toimimaan?" lihaksikas mies kysyi ja katsahti seuralaisiinsa.
"En tiedä, alan epäillä asiaa. Miiko on yrittänyt luoda yhteyttä valittuun jo jonkin aikaa, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan", tummiin vaatteisiin pukeutunut mies vastasi.
"Voiko hän muka olla valittu? Miksi hänellä kestää niin monta yötä tajuta unien kautta lähettämämme viesti?" sinitukkainen mies kummasteli. Kolmikon keskustelu vaikutti kiinnostavalta, enkä voinut olla miettimättä oliko tällä "unien välityksellä lähetetyllä viestillä" jotain tekemistä näiden minun toistuvasti näkemieni unien kanssa. Minun olisi tehnyt mieli sännätä heidän perään utelemaan lisää asiasta, mutten halunnut riskeerata mitään, joten päätin nyt aluksi vain tarkkailla miehiä etäämmältä. Harmikseni kolmikko hajaantui kuitenkin kukin omiin puuhiinsa, joten en saisi enempää tietoja heidän keskustelujensa pohjalta. Yksi miehistä tuli minua kohti, ja painoin selkäni tiukasti pylvästä vasten ja toivoin ettei hän huomaisi minua. Askeleiden lähestyessä lähdin varovaisesti hivuttautumaan pylvään toiselle puolelle jotten olisi ihan näkösällä kun mies kulkisi ohi. Samassa huomasin peruttaneeni jotakin päin. Käännähdin nopeasti ympäri, ja hätkähdin miehen kellertävien silmien tuijottaessa minua.
Mies näytti yhtälailla yllättyneeltä minut nähdessään. Katsekontaktimme ei kestänyt kauaa kun tajusin sännätä juoksuun.
"Odota, kuka olet? Hei, pysähdy!" mies huusi perääni. En totellut häntä vaan jatkoin juoksua. Onnistuin eksyttämään miehen piiloutumalla yhden pylvään taakse, ja kun hän katsoi muualle säntäsin lähimmästä avonaisesta ovesta sisään. Saavuin huoneeseen, jossa olevat pöydät ja hyllyt notkuivat erilaisia elintarvikkeita, ja päättelin saapuneeni jonkinlaiseen ruokavarastoon. Tuntiessani ruoantuoksun sieraimissani murahti vatsani äänekkäästi. Näläntunne seurasi minua ilmeisesti uniin saakka. Tiesin että varastaminen olisi väärin, mutta tuskinpa kukaan huomaisi yhden keksipaketin tai leivänkannikan puuttumista... Pöydälle oli jätettu kutsuvasti herkullisen näköinen omena, ja kohotin käteni sitä kohti vesi kielellä. Juuri kun olin saamassa omenan hyppysiini tarttui joku kiinni ranteestani estääkseen aikeeni. Suustani pääsi tahaton kiljaisu tajuttuani jääneeni kiinni eikä pakomahdollisuutta enää olisi. Katsahdin taakseni saapunutta henkilöä, ja tunnistin hänet yhdeksi niistä kolmesta miehestä joiden juttuja olin kuunnellut aiemmin käytävässä.
"Ei kai neiti yrittänyt varastaa ruokaa?" mies nuhteli ja hymyili ilkikurisesti.
"Hei tyypit, tännepäin! Löysin karkurin" hän kutsui kaverinsa paikalle. En voinut muuta kuin tuijottaa minua lähestyviä ihmisiä peloissani siitä mitä minulle tulee tapahtumaan. Ensimmäisinä saapuivat ne kaksi muuta miestä, ja kauhukseni heidän vanavedessään tulivat Miiko ja Jamon... Näiden kahden jälkimmäisen näkeminen sai minut entistä suuremman pelon valtaan, sillä muistan yhä pelottavan elävästi sen miten Jamon raahasi minut synkkään vankityrmään... Yritin riuhtoa itseni vapaaksi varkauteni estäneen miehen otteesta, mutta tajusin ettei siitä olisi mitään apua sillä muut olivat saartaneet minut enkä mitenkään pääsisi pakenemaan. Olin niin kauhuissani että sydämeni tykytti korvissa asti enkä saanut kunnolla selvää eteeni saapuneen Miikon sanoista:
"Olem.. .dottane.. ..nun tu.oasi. Nyt .un v...... .let sii.. .alli mi..n es......."
Miikon puhe alkoi kuulostaa entistä kaukaisemmalta, ja hetkeä myöhemmin näkökenttäni sumeni ja pimeni lopulta kokonaan, aivan kuin olisin pyörtynyt. Näin pelkkää mustaa ja kuulin ympäriltäni outoa huminaa ja puheensorinaa. Avatessani silmäni tajusin istuvani bussissa. Hieraisin silmiäni ja ravistin päätäni pari kertaa kuin karkottaakseni äskeisten unikuvien rippeet mielestäni. Jotenkin nämä unet vaikuttivat minuun todella vahvasti: Kaikki äsken näkemäni tuntui niin todelliselta, mutta pelkkää untahan se oli ollut ja nyt istuin jälleen bussissa muiden luokkalaisteni kanssa matkalla kotiin. Saavuimme koululle vasta puoli kahdelta. Opettajat olivat olleet yhteydessä huoltajiimme, ja varmaan kaikkien vanhemmat olivat saapuneet koulun pihalle lapsiaan vastaan. Tunnistin isäni auton parkkipaikalla ja lähdin kulkemaan sitä kohti. Myllersin eteenpäin kuin mikäkin zombi puolinukuksissa parkkipaikan läpi, ja lysähdettyäni takapenkille isä heitti syliini eväskassin. Onneksi hän osaa aina varautua kaikkeen!
"Olet aarre", huudahdin isäni naureskellessa kun yritin tunkea suklaapatukkaa käärepapereineen suuhuni. Kotimatkalla söin myös banaanin, mutta omenan jätin eväskassin pohjalle koskemattomana uneni tapahtumista traumatisoituneena. Kello oli vartin yli kaksi kun vihdoin saatoin lösähtää vuoteelleni valmiina vaipumaan uneen. Olin kömpinyt kotiin päästyäni suoraan vuoteeseeni vaikka suihku ei olisi ollut pahitteeksi rankan päivän jälkeen. Rehtori oli kuitenkin tiedottanut että saisimme seuraavan päivän aamutunnit vapaaksi kun kisapaikalta päästiin lähtemään odotettua myöhemmin, joten minun ei tarvitsisi heti huomisaamuna näyttää ihmiseltä. Kaivoin puhelimeni taskustani, ja yllätyin huomatessani näytöllä ilmoituksen uudesta viestistä. Metsän keskellä ei ollut kenttää, joten viesti oli saapunut perille vasta hetki sitten. Painoin viestin auki, ja luettuani sen en yhtäkkiä ollutkaan enää niin väsynyt: "Meidän on tavattava pian, minulla on sinulle tärkeää kerrottavaa. Minusta tuntuu, ettei Nathanielilla ole kaikki kunnossa..."
Huh, selvisikö joku tänne loppuun asti, itselläni loppui voimat kesken oikolukemisen (toivottavasti ei jäänyt paljon virheitä). Ja kyllä, kaksosten lisäksi kouluun tuli vielä kolmaskin uusi opiskelija, Fiku saa tulla keräämään niitä Nathaniel-kuvia mitä ite oon missaillut, eli Melodyn lisäksi Kasa saa toisenkin kilpailijan. .-D
Kysymys lukijoille:
Alexyn kanssa shoppailemaan!
Vaihtoehto 1: Jeejoojee!
Vaihtoehto 2: Ei kiinnosta.
