! Osa sisältää juoni- ja loppukuvapaljastuksia pelin jaksoista !
Lue omalla vastuulla.
Aiemmat osat.
OSA 4: SHERLOCK VAI CUPIDO?
Saapuessani lukion pihalle huomasin oven edustalla seisoskelevan jonkun uuden pojan. Seisahduin vähän matkan päähän tarkkailemaan häntä. Pojalla oli tummat hiukset, ja vaatetukseltaan hän oli hivenen erikoisemman näköinen. Minulla oli vahvasti sellainen olo, että olin nähnyt hänet jossakin, mutta en millään muistanut missä.
"Hei, anteeksi..." tokaisin tullessani pojan kohdalle, sillä hän oli seisahtunut oven eteen enkä päässyt kulkemaan. Poika käännähti välittömästi ympäri, ja kohtasin hänen tummista silmistään välittyvän surullisen katseen. Mietin pyytäisinkö vain tietä vai kysyisinkö mikä hänellä on, sillä jokin selvästi painoi pojan mieltä. Pohdiskellessani toimintavaihtoehtoja ennätti poika kuitenkin tehdä aloitteen.
"Oletko tämän koulun opiskelijoita?" poika tiedusteli. Nyökkäsin ja mietin, eikö se ole aika selvää, kun olin juuri lukion ovista pyrkimässä sisään.
"Tarvitsisin apua... Minun pitäisi jutella tyttöystäväni kanssa, mutta koska en ole koulun opiskelija en saa tulla koulun tiloihin", poika kertoi. Whoa, enpä tiennytkään että joku lukiomme tytöistä seurustelee! Ellei siis Amberia laskettu, mutta hänellähän on nyt menossa inttileskeysvaihe Kenin armeijaan lähdön takia, joten sitä ei tavallaan lasketa.
"Jos kerrot tyttöystäväsi nimen, voin pyytää häntä tulemaan ulos", kehittelin toimintasuunnitelmaani.
"Pahoin pelkään ettei Rosalia halua nähdä minua juuri nyt. Yritin soittaa hänelle mutta hän ei vastaa puheluihini... Toivoisin että joku voisi viedä viestini perille", poika mutisi. Tilanne tuntui muuttavan entistä kummallisemmaksi. Minun täytyisi vähän jututtaa Rosaliaa, sillä parin välillä vallitseva ilmapiiri vaikutti oudolta.
"Selvä. Mitä haluat minun kertovan hänelle?" suostuin järjestelyyn.
"Sano että olen pahoillani...", poika vaikeni loppua kohden. Siinäkö kaikki? Olin juuri lähdössä, kun poika pyysi minua vielä odottamaan.
"Voisitko tulla puhumaan minulle uudestaan, kun olet vienyt viestini Rosalialle", hän kysyi. Nyökkäsin jälleen ja jäin katsomaan miten poika istahti pihalla olevalle penkille pää painuksissa. Minun kävi häntä niin sääliksi, ja toivoin että voisin auttaa häntä jotenkin. Tai tavallaanhan minä jo autoin, kun lähdin etsimään Rosaliaa.
Tunnin alkuun olisi vielä hetki aikaa, joten jos löytäisin Rosalian nopeasti, ehtisin hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä heti. Saapuessani oppilaskunnan huoneen kohdalle pysähdyin äkisti, enkä vain siksi että arvelin Nathanielin olevan siellä, vaan kuullessani rehtorin vihaista huutoa oven takaa. Tilanne sai minulle ikävän möykyn vatsaan, sillä siitä ei ollut kauaakaan kun rehtori oli huutanut minulle samaan tapaan. Vaistoni sanoi että minun olisi parasta poistua paikalta nopeasti, mutta halusin myös palavasti tietää mitä oli tekeillä. Lähestyin varovasti ovea ja painoin korvani siihen kiinni salakuunnellakseni huoneessa käytävää keskustelua, joka tosin koostui pääosin rehtorin vihaisesta kiljunnasta, tai ainakaan en erottanut muita ääniä. Ovi eristi turhankin hyvin, enkä lopulta kuullut muuta kuin yksittäisiä sanoja, joita rehtori lateli normaalia kimeämmällä äänellä. Säikähdin hirveästi kun joku läväytti kätensä olkapäilleni ja huudahti kovaan ääneen "BÖÖ!"
"Castiel!" suutahdin pojalle, joka nauraa räkätti onnistuneelle säikytysoperaatiolleen. Castielin takia huomioni herpaantui salakuuntelusta, enkä huomannut kun rehtori tuli avaamaan oven.
"Kasa, mitä sinä siinä oven tiellä maleksit! Tunnit pidetään luokkahuoneissa eikä käytävillä!" rehtori huusi minulle naama punaisena. Loikkasin nopeasti sivuun antaakseni rehtorille tietä ja ihmettelin, missä vaiheessa Castiel oli ehtinyt paeta paikalta. Poika tuntui olevan tänään todellinen ninja liikkeissään. Kuuntelin rehtorin korkokenkien kopinaa joka vaimeni hänen mentyään opettajainhuoneeseen. Vasta silloin uskalsin kurkata auki jäänestä oppilaskunnan huoneen ovesta sisään, ja katseeni hakeutui pöydän ääressä istuvaan Nathanieliin. Poika istui kyynärpäät pöydällä pidellen kämmeniä kasvoillaan. Mietin olisiko nyt hyvä hetki mennä juttelemaan Nathanielille, vai pitäisikö hänen antaa olla rauhassa. Nathaniel kuitenkin huomasi minut kun kengänkärkeni narahti liikehtiessäni.
"Kasa?" Nathaniel mumisi huomattuaan minut.
"Mmmooi... Tuota, näin kun rehtori lähti täältä hetki sitten", totesin varovasti. Nathaniel nousi ylös tuoliltaan ja käveli ikkunan eteen.
"Rehtori on raivona", Nathaniel lausahti seisoessaan selin minuun.
"Joku on vienyt opettajainhuoneessa olevat kokeet. Minulla on opettajainhuoneen oven vara-avain, joten rehtori tuli siksi kuulustelemaan asiaa minulta. Hän sanoi, että jos kokeet eivät ilmaannu takaisin keskipäivään mennessä, menetän oppilaskunnan puheenjohtajan asemani", Nathaniel jatkoi kertomustaan.
"Voi ei", äännähdin kun en muutakaan osannut sanoa. Rehtori suhtautui varmasti nipolla mielellä Nathanieliin siksi kun poika oli aiemmin yrittänyt puolustaa minua graffiti-jupakassa. Tämä oli siis osittain minun syytäni...
"Löydämme kyllä kokeet. Minä autan sinua", tokaisin päättäväisenä. Nathaniel käännähti katsomaan minua yllättyneenä.
"Voisitko todella tehdä sen?" Nathaniel varmisti.
"Itse asiassa minun pitäisi olla juuri tällä hetkellä englannin tunnilla..." tajusin vilkaistessani kelloa.
"Minä voin kuitata poissaolosi ja laittaa niiden syyksi 'koulun toimintaan osallistuminen'", Nathanielilta tuli yllättävä ehdotus. En olisi uskonut että Nathaniel kannustaisi lintsaamiseen, mutta toisaalta hän taitaa olla valmis käyttämään kaikkia keinoja jottei menettäisi asemaansa oppilaskunnan puheenjohtajana. Voisin pyytää vastaavanlaisia kuittauksia poissaoloilleni useamminkin, joten kokeet oli löydettävä, jotta Nathaniel saisi pitää asemansa.
"Okei. Mistä aloitamme?" mietin ääneen. Olin tarjoutunut auttamaan vaikka minulla ei ollut mielessä mitään toimintasuunnitelmaa.
"Voisimme käydä opettajainhuoneessa. Siellä ei ole nyt ketään, koska tunnit ovat käynnissä. Voihan olla niinkin, että paperit ovat sekaisin ja kokeet löytyvät helpommin kuin uskommekaan. Annan sinulle avaimen, ja...", Nathaniel puheli kaivellessaan housuntaskuaan. Hän ei kuitenkaan ilmeisesti löytänyt etsimäänsä sieltä, vaan siirtyi penkomaan laukkuaan ja tarkisti jopa kauluspaitansa rinnuksissa olevan pienen taskun, mutta avain ei putkahtanut esiin.
"Kummallista. Olen varma että avain oli minulla vielä eilen.." Nathaniel mutisi.
"Ehkä joku varasti sen lavastaakseen sinut syylliseksi!" pohdiskelin, mutta Nathaniel näytti epäileväiseltä.
"En usko, ehkä olen vain pudottanut sen jonnekin. Kierrellään vähän lukiota jos avain putkahtaisi esille", Nathaniel ehdotti.
Myönnyin ehdotukseen, ja Nathaniel lähti tutkimaan pihaa ja minä suuntasin porraskäytävää kohti. Jos kyseessä olisi Lysander avaimen kadottaminen vahingossa olisi järkeenkäypä teoria, mutta Nathaniel oli liian järjestelmällinen pudotellakseen tavaroitaan. Olin varma, että joku oli vienyt avaimen häneltä. Mutta kuka haluaisi Nathanielle vaikeuksia? Ei tarvinnut kovinkaan suuria hoksottimia tajutakseen epäillä Castielia, sillä näiden kahden välillä tuntuu olevan jatkuvasti riitaa. Nathaniel tavallaan voitti viimeisen erän, kun pakotti Castielia allekirjoittamaan poissaolonsa, joten ehkä Castiel haluaa kostaa. Nathanielin erottaminen oppilaskunnasta saisi Castielin varmasti hyvilleen, sillä hänen ei sen jälkeen tarvitsisi hoitaa poissaoloasioitaan Nathanielin kanssa. Mutta miten Castiel muka olisi päässyt käsiksi Nathanielin tavaroihin avainta varastaessaan? Ei mitenkään. Avaimen on siis vienyt joku sellainen henkilö, jonka kanssa Nathaniel viettää aikaa. Tällä kertaa mieleeni tuli Amber, mutta hän tuskin haluaisi aiheuttaa veljelleen ongelmia. Samassa kaikki selkeni minulle: avaimen oli vienyt aivan taatusti Melody! Nathaniel säilytti tavaroitaan oppilaskunnan huoneessa, joten Melodyllä olisi koska tahansa hyvä tilaisuus penkoa pojan tavaroita. Ehkä Melody havittelee oppilaskunnan puheenjohtajan virkaa, ja aikoo nyt epärehellisin keinoin kohota ylemmälle tasolle. Nyt minun olisi vain löydettävä Melody ja kovisteltava häntä! Pohdintani katkesivat äkkiä kun olin erottavani hiljaisessa käytävässä vaimeaa nyyhkytystä. Jatkoin matkaa ja saavuttuani porraskäytävään, huomasin Rosalian istuvan alimmalla portaalla pää painuksissa. Ai niin! Olin kokonaan unohtanut että minun piti mennä juttelemaan Rosalian kanssa. En ollut varma olisiko nyt sopiva hetki, sillä Rosalia oli selvästi poissa tolaltaa, mutta ehkä viesti hänen poikaystävältään parantaisi hänen mielensä.
"Rosa?" lausahdin hiljaa ja istahdin hänen viereensä. Tyttö kohotti surullisen katseensa minuun, ja ennen kuin ehdin sanoa mitään oli Rosalia kapsahtanut kaulaani ja rutisti minua.
"Kaikki on pilalla! Leigh ei enää rakasta minua", Rosalia ulvoi niiskutuksen lomassa.
"Leigh.. Onko hän poikaystäväsi?" kysyin varmuudeksi. En tullut kysyneeksi ulkona pojan nimeä, mutta jos mukana on joku toinen poika tämän lisäksi menisi tilanne monimutkaisemmaksi kuin olin kuvitellut. Rosalia irrottautui lopulta minusta, ja huomasin että hiuksiini oli tarttunut räkää. Nice. Rosalia kaivoi laukustaan lompakkonsa ja vilautti minulle kuvaa, jossa komeili se sama pihalla näkemäni kundi. Hän on siis Leigh.
"Minulla on itseasiassa viesti häneltä. Hän sanoo olevansa pahoillaan", kerroin Rosalialle.
"Sietääkin olla pahoillaan siitä, ettei rakasta minua", Rosalia tiuskaisi.
"E-en usko että Leigh tarkoitti sanoillaan sitä. Mistä olet saanut päähäsi ettei hän rakastaisi sinua?" utelin ennen kuin ehdin miettiä, olisiko soveliasta kysellä noin henkilökohtaisia asioita. Rosalia oli kuitenkin avautuvalla mielellä, ja sain kuulla pitkät sepustukset hänen ja Leihgin suhteen ongelmista. Rosalian mukaan Leigh ei tehnyt koskaan aloitetta, ja nyt hän oli kyllästynyt pojan käytökseen ja sanonut, että Leighin olisi todistettava rakkautensa tai muuten he eivät voisi olla enää yhdessä.
"Mutta hän tuli lukiolle tapaamaan sinua! Eikö se merkitse että hän välittää?" huomautin.
"Jos Leigh oikeasti välittäisi hän olisi tullut juttelemaan minulle eikä laittanut mitäänsanomattomia viestejä sinun kuljetettavaksesi", Rosalia ulisi. Okei, Rosalia oli selvästi valinnut syntipukikseen Leighin, joten pojan puolustelu ei tässä tilanteessa auttanut ja olisi keksittävä muuta. Minun täytyisi kai käydä raportoimassa tilanne Leighille niin kuin olin luvannut, jos hän siis yhä odottaisi ulkona.
"Onko ok jos lähden? Minulla olisi eräs tehtävä hoidettavanani", mutisin ja tajusin samassa, etten ollut edes muistanut etsiä avainta. Kamalaa kun en pysty keskittymään kuin yhteen asiaan kunnolla.
Poistuessani porraskäytävästä tarkkailin ympäristöä, mutta missään ei näkynyt yksinään lojuvia avaimia. Välitunti oli jo alkanut, ja käytävä täyttyi vähitellen opiskelijoita. Huomasin Melodyn laittamassa kirjoja lokeroonsa, ja päätin mennä vähän jututtamaan pääepäiltyäni. Seisahduin hänen lokerokkonsa viereen ja loin vakavan ja hitusen äreän ilmeen kasvoilleni.
"Kas, Kasa", Melody totesi nähtyään minut.
"Hei vain. Oletko kuullut niistä varastetuista kokeista?" kysäisin tarkkaillakseni hänen reaktiotaan asiaan.
"Joo, Nathaniel kertoi minulle.. Ikävää että Nathaniel suututti rehtorin puolustaessaan sinua, sillä rehtori suhtautui hänen käytökseensä sen takia taatusti ankarammin", Melody mutisi.
"Hei, nyt kuulostaa siltä kuin syyttäisit asiasta minua!" kimpaannuin, vaikka tiedostin kyllä itsekin osallisuuteni asiaan. Minä tulin syyttämään Melodya ja yhtäkkiä hän oli kääntänyt tilanteen minua vastaan. Todella kieroa - ja ovelaa. Syyllinen yrittäisi taatusti pelastaa oman nahkansa vierittämällä syyt muiden niskoille. Melody katsahti minua kummeksuen.
"En tietenkään syytä sinua, ethän sinä kokeita vienyt", Melody huomautti. Hetkonen, ne kokeet. Entä jos kyse onkin niistä? Ehkä Nathaniel ei ollutkaan kohteena, vaan joku oli vienyt kokeet omia tarkoituksiaan varten. Se lisäsi epäiltyjen määrän kaikkiin lukion opiskelijoihin. Oltiin taas lähtöpisteessä.
"Kukahan kokeet olisi voinut viedä?" pohdiskelin.
"En yhtään tiedä. Ehkä joku, jolla on huono keskiarvo", Melody mietiskeli. Hyvä pointti. Hitsi, olin ihan surkea salapoliisi. Yhteistyö Melodyn kanssa olisi voinut olla tuottavaa, mutta halusin jatkaa tutkimuksia yksin. Tai siis kaksin. Työskentelin Nathanielin kanssa. Toivottavasti hän oli edistynyt paremmin kuin minä.
Saavuin pihalle, ja huomasin Leighin istuvan yhä samalla paikalla. Kiiruhdin hänen luokseen ja kerroin, ettei Rosalia ollut mielissään.
"Voi ei. Mitähän minun pitäisi tehdä?" Leigh huokaisi neuvottomana.
"Rosa toivoo että näyttäisit tunteesi jotenkin", avustin.
"Se on vähän vaikeaa, kun en voi tulla sisälle lukioon eikä Rosa halua tulla juttelemaan kanssani", Leigh totesi. Hmm, mitenköhän tämän tilanteen voisi ratkaista? Huomasin samassa Nathanielin tulevan puutarhasta, ja minut nähtyään poika viittoi minua tulemaan luokseen.
"Minun täytyy nyt mennä, mutta yritän keksiä jotain", lupasin Leighille ja lähdin juoksujalkaa Nathanielin luo.
"Löytyi!" Nathaniel sanoi ylpeänä ja roikotti avainta etusormessaan.
"Hyvä, sitten enää kokeet. Mel... kröhöm, minä mietin, että kokeet saattoi viedä joku jolla on huono keskiarvo. Meidän kannattaisi tutkia opiskelijoiden koetuloksia", varastin törkeästi Melodyn idean, mutta en jostain syystä halunnut ylistää häntä Nathanielille.
"Voimmehan me vilkaista niitä opettajainhuoneessa käydessämme", Nathaniel myöntyi. Saavuimme autioon käytävään, ja Nathaniel koputti opettajainhuoneen ovea varmistaakseen ettei siellä ollut ketään.
"Reitti selvä. Mene sinä opettajainhuoneeseen, minä vartioin ovea", Nathaniel sanoi avatessaan lukkoa. Jos totta puhutaan minua ei erityisemmin miellyttänyt lähteä nuuskimaan opettajainhuoneeseen yksinäni, mutta olisi tosiaan parasta että joku pitää vahtia. Lukon naksahtaessa auki pujahdin opettajainhuoneeseen ja silmäilin ympärilleni.
Huoneessa oli räikeänoranssit sohvat, ja niiden edessä olevalla pöydällä oli paljon sekalaisia papereita. Hivuttauduin lähemmäksi pöytää ja istahdin sohvalle selatakseni papereita. Sohvan nytkähtäessä sohvatyynyn takaa tipahti jotakin, ja nostaessani esineen käteeni tajusin sen olevan rannekoru. Kukaan opettaja tuskin käyttäisi tällaisia koruja, joten ehkä se kuului varkaalle! Huolimatta siitä että löysin juuri oivan johtolangan, päätin vielä etsiä käsiini opiskelijoiden koenumeroiden tiedot. Pöytää vastapäätä oli työtaso, jonka päällä nökötti kahvinkeitin, ja sen vieressä oli hyllykkö, josta päätin aloittaa etsintäni. Aakkosjärjestys on hieno asia, ja sain melko vaivattomasti käsiini opiskelijoiden koearvosanojen tiedot. Melodya ja Nathanielia oli turha epäillä, sillä heillä oli parhaimmat keskiarvot. Muut pärjäsivät ihan keskinkertaisesti, mutta selkeästi huonoimmat koenumerot olivat Castielilla. Jo toista kertaa epäilyjeni kohteeksi nousi Castiel, joten minun olisi kai jututettava häntä. Olin jo lähdössä, kunnes kuulin rehtorin äänen oven takaa.
"Nathaniel! Mitä sinä täällä seisoskelet? Sinun pitäisi olla etsimässä niitä kadonneita kokeita", rehtori huomautti.
"Siksi juuri tulinkin tapaamaan teitä. Olisiko mitenkään mahdollista saada vähän lisäaikaa kokeiden löytämiseen?" kuulin Nathanielin vastaavan. En jäänyt kuuntelemaan heidän keskusteluaan, sillä minun oli mietittävä miten pääsisin pois huoneesta rehtorin huomaamatta. Oven kautta ei onnistuisi, sillä rehtori seisoi sen takana, joten suuntasin ikkunaa kohti. Kiskoin kahvasta kaikin voimin mutta en saanut ikkunaa auki, joten poistuminen ei onnistunut sitäkään kautta. Äkkiä ovi aukesi, ja painauduin mahdollisimman pieneksi mytyksi sohvan taakse. Onnekseni rehtori kulki opettajainhuoneen kautta vain omaan toimistotilaansa, ja pääsin luikkimaan pois paikalta rehtorin hävittyä toisen oven taakse.
"Huh, selvisit sieltä ulos", Nathaniel huokaisi helpottuneena palatessani käytävään.
"Anteeksi, minun piti pitää vahtia, mutta rehtori pääsi jotenkin yllättämään", Nathaniel selitti.
"Ei se mitään, ehdin piiloutumaan kun pidättelit häntä ovella", selitin.
"Noh, saitko mitään selville? Rehtori ei anna armoa, joten kokeet pitäisi löytää mahdollisimman pian", Nathaniel kertoi. Ojensin Nathanielille löytämäni rannekorun ja kerroin löytäneeni sen opettajainhuoneesta. Nathaniel tuijotti korua herkeämättä ehkä hitusen kalpeana.
"Mi-minun täytyy hoitaa yksi juttu", Nathaniel sanoi ja lähti pois paikalta koru mukanaan. Joo, kiva kun infoat etsintäpartnerillesi havainnoistasi. Mitä Nathaniel näki siinä korussa? Koska minulle ei jäänyt muutakaan johtolankaa päätin käydä jututtamassa Castielia koearvosanojen perusteella. Kuin tilauksesta Castiel ilmestyi käytävän päädyssä olevasta luokkahuoneesta ulos. Yritin huutaa hänelle, mutta hento ääneni hukkui muuhun mölyyn käytävällä. Castiel suuntasi ruokalaan ja minä kipitin perässä.
En saanut kiinnitettyä Castielin huomiota ruokajonossakaan, sillä väliimme ehti tulla muita opiskelijoita. Niinpä minun täytyi odottaa jonossa, joka eteni mahdottoman hitaasti. Kauhoin salaattia lautaselleni ja vilkaisin kelloa, joka näytti jo puolta kahtatoista. Naputtelin kynsiäni hermostuksissani tarjotinta vasten, sillä aika oli jo todella vähissä. Vihdoin pääsin irtautumaan ruokajonosta, ja suuntasin poikkeuksellisesti Iiriksen ohi nurkkapöytään, jonka ääressä Castiel istui kyyryssä. Hän yllättyi selvästi laskiessani tarjottimen pöydälle.
"Kas vain, Kasa", Castiel totesi. En ymmärrä mikä pakkomielle kaikilla on tänään keksiä "kas"-alkuisia tervehdyksiä puhuessaan minulle.
"Hei, tuota noin, minulla olisi sinulle kysymys", mumisin miettiessäni miten toisin asian esille. Castiel pyyhkäisi silmillään olevat hiussuortuvat pois tieltä, jolloin meillä oli käytännössä suora näköyhteys.
"No?" poika tokaisi kun istuin hetken vaiti kerätessäni ajatuksiani.
"Sinä et taida pärjätä kovin hyvin kokeissa, vai?" aloin lähestymään asiaani. Aluksi Castiel kohotti kulmiaan hämmästyneenä, mutta ilme ärjistyi nopeasti.
"Ja nyt sinä epäilet minun vieneen ne kokeet?" Castiel ärähti, johon nyökkäsin pienesti ja siirryin varmuuden vuoksi vähän etäämmälle pojasta. Castiel oli pelottava vihaisena.
"Kokeet eivät voisi minua vähempää kiinnosta. En havittele mitään huippuarvosanoja, vaan menen mieluummin sieltä missä aita on matalin. Minulla on muutakin elämää kuin koulu", Castiel karjui niin kovaan ääneen, että läheisessä pöydässä oleva tyttöporukka kääntyi katsomaan meitä. Onneksi Lysander saapui paikalle. Hänen läsnäolonsa sai minulle paljon turvallisemman olon.
"Onko meille tulossa koe?", Lysander kysyi hämmästyneenä.
"Ei, vaan kyse on niistä kadonneista kokeista. Kasa luulee että minä vein ne", Castiel murahti.
"Myönnä, että olisit mielissäsi jos Nathaniel menettäisi oppilaskunnan puheenjohtajan paikan. Sitä paitsi opettajainhuoneen avain löytyi pihalta, ja sinähän oleilet paljon ulkona", jatkoin veden heittämistä kiukaalle vaikka olo oli jo valmiiksi tukala. Castiel puristi kätensä nyrkkiin kihistessään kiukusta, mutta Lysanderin kommentti vei huomiomme.
"Oliko se opettajainhuoneen avain? Löysin sen kävellessäni puutarhassa ja nostin kiven päälle, jotta omistaja näkisi sen paremmin", Lysander kertoi. Tilanne meni entistä monimutkaisemmaksi. Lysander oli nyt myös yksi pääepäilty.
"Mikset vienyt avainta jollekin opettajalle? He olisivat voineet toimittaa löytötavaran helpommin takaisin omistajalleen", huomautin. Avaimen piilottelu vaikutti epäilyttävältä.
"Valitse seuraavat sanasi tarkkaan, Kasa epäilee nyt sinua. Sen kuulee hänen äänestään", Castiel tiedotti.
"Eikä kuule. Enkä minä ketään halua syyllistää, kyselen vain kysymyksiä", puolustauduin.
"Äsken olit kyllä aika vahvasti sen kannalla että minä olisin varas", Castiel huomautti.
"Rauhoittukaa nyt!" Lysander korotti ääntään. Hän mulkoili meitä kumpaakin paheksuvasti, ja vaikenimme antaen puheenvuoron Lysanderille.
"Ajattelin että avaimen kadottanut henkilö osaisi itse tulla etsimään hukkaamaansa tavaraa sieltä minne arvelee sen kadottaneen. Näin minä toimin kun hukkaan jotain", Lysander selitti ihan vilpittömän kuuloisesti. Hienoa, tilanne oli taas alkutekijöissään. Samassa Amber saapui kavereineen seisomaan pöydän viereen.
"Hei Castiel! Haluaisitko tulla istumaan meidän pöytäämme?" Amber kysyi hunajaisella äänellään.
"Kasa käy kyllä hermoilleni, mutta jätän väliin. Jos kysyjä olisi ollut joku muu kuin sinä, olisin ehkä voinut olla kiinnostunut", Castiel tokaisi kunnolla edes katsomatta Amberiin. Blondi tuhahti harmistuneena ja kääntyi niin nopeasti että hänen kädessään oleva rannekorurypäs kilahteli heleästi. Hetkinen, se löytämäni rannekoru! Kiinnitin katseeni Amberin koruihin, ja löytämäni koru oli ollut tismalleen samanlainen! Amber oli siis kaiken takana.. Nousin seisomaan lähteäkseni, mutta tajusin sitten etten ollut vielä syönyt luonastani. Castiel ja Lysander tuijottivat minua, kun olin jämähtänyt paikalleni seisomaan. Vaikka nälkä kurni vatsassa ajattelin että tärkeämpää olisi nyt raportoida Nathanielille oikean syyllisen löytymisestä.
"Minun täytyy nyt mennä", selitin pojille ja nappasin tarjottimen mukaani.
"Syyllinen on Amber!" kailotin hengästyneenä saapuessani oppilaskunnan huoneeseen.
"Tiedän", Nathaniel vastasi, mutta hän ei kuitenkaan vaikuttunut helpottuneelta, päinvastoin. Hetkinen, Nathaniel oli ilmeisesti tunnistanut löytämäni rannekorun kuuluvan siskolleen ja varmaan käynyt jo tämän juttusilla.
"Mistä nyt kiikastaa?" tiedustelin.
"Amber kiistää kaiken. Eikä muutenkaan tunnu sopivalta ilmiantaa omaa siskoaan", Nathaniel mutisi. Äimistyin pojan puheista.
"Entä oppilaskunnanpuheenjohtajan virkasi? Oletko valmis luopumaan siitä?" muistutin.
"Se ei ole sen arvoista", Nathaniel vastasi vältellen katsettani. Häntä selvästi harmitti, mutta ilmeisesti hän ei mahtanut Amberille mitään.
"Sanoit itse aiemmin ettet aio antaa enää Amberille periksi", muistutin poikaa iltakävelyllä käymästämme keskustelusta.
"Et tiedä kaikkea.."
"Kerro sitten minulle!"
Keskustelumme tyrehtyi siihen. Minua häiritsi, että tilanteeseen liittyi jokin seikka josta Nathaniel ei halunnut puhua. En ymmärtänyt miksi Nathaniel suojeli Amberia. Nathaniel tuntui vain odottavan milloin rehtori tulisi huutamaan hänelle. Ehkä hän oli luovuttanut mutta minä en. Lähdin marssimaan kohti ruokalaa, missä olin nähnyt Amberin viimeksi. Satuin näkemään Amberin kavereineen hengaamassa ilmoitustaulun edessä, ja astelin uhmakkaasti heitä kohti. Minua kieltämättä vähän hermostutti, sillä Amberilla tuntui olevan outo kyky kääntää tilanne kuin tilanne omaksi edukseen. Huomattuaan minut Amber kääntyi sanomaan jotain ystävilleen ja tuli sitten minua kohti.
"Satutko muistamaan mitä sanoin sinulle aiemmin veljeni kanssa olemisesta?" Amber tokaisi kun olimme puhe-etäisyyden päässä toisistamme.
"Minä saan viettää aikaa kenen kanssa haluan. En pelkää uhkailujasi", vastasin takaisin. Tosiasiassa kyllä pelkäsin, sillä Amber oli näyttänyt kykynsä lavastaessaan minut graffitien tekijäksi rehtorin silmissä, mutta en halunnut antaa koulun kuningattaren määräillä tekemisiäni. Amber hiveli kiehkuroitaan, jolloin hänen ranteessaan olevat korut kilahtelivat jälleen.
"Oli aika tyhmää jättää itsestään todisteita opettajainhuoneeseen. Koru paljasti että sinä olit kokeiden varastamisen takana" huomautin.
"Entä sitten? Nathaniel palautti korun, joten kukaan ei saa koskaan tietää ja kaikki on hyvin", Amber hymyili leveästi.
"Vai hyvin? Nathaniel menettää oppilaskunnanpuheenjohtajan aseman jos kokeita ei palauteta! Uskomatonta miten kehtaat aiheuttaa Nathanielille tuollaisia ongelmia, hän on sentään veljesi!" huudahdin kimpaantuneena. Amber näytti sanani kuultuaan hieman järkyttyneeltä.
"Mi-minä en tiennyt että sillä olisi sellaisia vaikutuksia.. Onko mitään enää tehtävissä?" Amber sopersi. Anteeksi kuinka, et muka tiennyt, että kokeiden varastamisesta saa rangaistuksen? Tunsin kuitenkin jotain sairasta mielihyvää siitä, että olin päässyt Amberin niskan päälle.
"Käy viemässä kokeet Nathanielille niin asia varmaan korjaantuu", neuvoin.
"Voisitko sinä viedä ne?" Amber pyysi ja kaivoi ruskean kirjekuoren olkalaukustaan. En mielelläni olisi ryhtynyt Amberin juoksupojaksi, mutta kokeiden palauttaminen sujuisi minulta varmemmin kuin Amberilta. Nappasin kirjekuoren ja käänsin sen ympäri, jolloin teksti "kokeet" koulun leiman kanssa osui silmiini. Kirjekuori siis todella sisältäisi kokeet eikä tämä ollut mikään Amberin temppu. Kello lähestyi jo uhkaavasti kahtatoista, joten lähdin puolijuoksua oppilaskunnan huonetta kohti kirjekuori kainalossani. Tuijotin kelloa niin keskittyneesti etten katsonut eteeni, ja yhtäkkiä huomasin törmänneeni Lysanderiin. Poika jäi jykevärakenteisempana seisomaan paikoilleen, mutta minä lensin pepulleni lattialle.
"Anteeksi, en huomannut sinua", sopersimme molemmat saman lauseen. Yritin kompuroida jaloilleni, mutta kaikessa häslingissä kellahdin uudelleen kumoon. Lysander seurasi touhuani hymyillen huvittuneesti, ja ojensi lopulta kätensä auttaakseen minut ylös. Olin sillä hetkellä niin huolissani kokeiden palautuksesta etten ehtinyt edes nolostua säädöstäni. Kirjekuori vähän rypistyi istuessani sen päälle, mutta toivottavasti se ei haittaa.
"Ovatko nuo ne kadonneet kokeet?" Lysander tajusi. Vastasin myöntävästi ja olin jo lähdössä, mutta kimposin samantien takaisin, sillä Lysarder piti yhä kädestäni kiinni äskeisen nostamisen jäljiltä. Mumisin uuden anteeksipyynnön Lysanderin rintaa vasten nojautuessani taaksepäin, ja tällä kertaa en voinut estää punan nousemista kasvoilleni. Lysander ei sen sijaan näyttänyt olevan moksiskaan äskeisestä "melkein halistamme".
"Minullakin olisi pieni ongelma. En löydä muistivihkoani mistään", Lysander selitti.
"Juurihan itse sanoit että kannattaa etsiä hukkaamiaan tavaroita sieltä missä niitä on käyttänyt", huomautin. Lysander ei vieläkään päästänyt kädestäni irti, joten en päässyt livistämään paikalta.
"Tiedän. Ongelma vain on se, että kannan vihkoa aina mukanani, joten se voi olla missä vain. Ajattelin että voisit auttaa etsinnöissä, tunnut olevan hyvä löytämään kadonneita tavaroita", Lysander selitti.
"Voin kyllä auttaa, mutta minun pitäisi viedä nämä ensin", huomautin ja kohotin kädessäni olevaa kirjekuorta.
"Kiitos", poika lausahti ja päästi viimein kädestäni irti. Mietin oliko hän unohtunut puristamaan sitä vai pitelikö hän minua paikoillaan ehtiäkseen sanoa asiansa?
Oppilaskunnan huoneen ovi oli auki, joten rynnin suoraa päätä sisälle heiluttaen kirjekuorta ilmassa.
"Nathaniel, löys..." puheeni katkesi äkkiä kun huomasin rehtorin olevan paikalla.
"Jaahas, koevaras taisi löytyä!" rehtori huudahti ja osoitti minua etusormellaan. Eieieieiei, Amber teki sen taas! Tämän takia hän halusi minun toimittavan kokeet. Nathaniel silmäili minua hermostuneena rehtorin takaa.
"Itse asiassa juttu on niin..." Nathaniel alkoi selittää hieman änkyttäen, mutta minä puhkesin puhumaan päälle.
"Ei Nathaniel, anna olla. Minä tosiaan vein kokeet", tokaisin. En halunnut että Nathaniel vaarantaisi oppilaskunnan puheenjohtajan asemansa puolustamalla minua nyt, kun rehtori oli huonolla tuulella. Sitä paitsi poika oli sen verran paniikissa ettei saisi vakuuttavan kuuloista puhetta aikaiseksi. Olisin valmis uhrautumaan hänen vuokseen.
"Sinä olet kyllä varsinainen huligaani! Ensin ne graffitit ja nyt vielä varastelua... Normaalisti antaisin sinulle lunttausyrityksen takia kokeesta suoraan hylätyn, mutta koska kirjekuorta ei ole avattu, saat tehdä kokeen. Rangaistukseksi tihutyöstäsi saat jälki-istuntoa", rehtori raivosi. Jostain syystä rehtorin huuto ei ahdistanut minua ollenkaan, vaan seisoin vihaisen naisen edessä naama peruslukemilla. Rehtorin poistuttua paikalta kokeet mukanaan Nathaniel tuli seisomaan eteeni.
"Mitä oikein ajattelit? Ei sinun olisi pitänyt ottaa syytä niskoillesi", poika puhui.
"Ei ollut paljon vaihtoehtoja. Parempi että rehtori kohdistaa vihansa minuun ja sinä saat pitää tärkeän virkasi", mutisin.
"Jos olisimme selittäneet tilanteen..."
"Miten muka voisimme selittää tilanteen, kun sinä et pysty ilmiantamaan siskoasi? En jaksa enää sitä kun laitat Amberin aina sekä muiden että itsesi edelle. Olet säälittävä pelkuri", purin kiukkuani raivoamalla Nathanielille. Käännyin ympäri ja poistuin ovet paukkuen huoneesta. Nathaniel ei lähtenyt seuraamaan minua, mikä ei toisaalta ollut kovin ihmeellistä, sillä olin taas huudellut hänelle ikäviä solvauksia. En kuitenkaan jaksanut katua sanomisiani, sillä mielestäni se kaikki oli totta.
Päätin suunnata seuraavan oppitunnin luokkaa kohti, sillä nyt kun kokeet löytyivät ei Nathaniel taida enää suostua kuittamaan poissaolojani luvallisiksi, varsinkaan haukkujeni jälkeen. Vilkaisin varmuudeksi lukujärjestystäni, vaikka olin melko varma, että seuraava tunti olisi äidinkieltä. Jep, oikeassa olin. Astelin luokkaan ja istahdin paikalleni odottamaan tunnin alkua. Myös Melody oli paikalla, mutta Nathanielia ei näkynyt missään. Nostaessani kirjoja pöydälle edessäni istuva Melody käännähti ympäri ja katsahti minuun.
"Juttelin Nathanielin kanssa ja koevaras kuulemma selvisi", Melody totesi.
"Niin... Missä Nathaniel muuten on?" kysäisin. Tavallisesti Nathaniel ja Melody saapuvat aina yhtä matkaa tunnille, joten pojan poissaolo herätti hämmennystä.
"Hänellä oli kuulemma vielä jotain asioita hoidettavana, mutta hän ei puhunut niistä enempää", Melody selitti. Ihan sama minulle, olkoot Nathaniel vaikka koko tunnin poissa. Porukkaa alkoi tulla luokkaan lisää, mutta vieressäni oleva Rosalian paikka oli tyhjänä. En ollut koehässäkän takia muistanut taaskaan miettiä Rosalian ja Leighin ongelmaa. Ehkä minun pitäisi kysyä neuvoja joltain muulta, sillä pääni löi tyhjää. Kello oli jo viittä vaille tunnin alkamista, mutta Rosalia pysyi poissa. Ei kai hän voisi yhä piileskellä porraskäytävässä suremassa yksinään? Päätin käydä tarkistamassa asian ja nousin tuoliltani. Olin arvellut aivan oikein, sillä Rosalia löytyi kuin löytyikin porraskäytävästä. Istahdin tytön viereen, mutta hän ei vaivautunut edes nostamaan katsettaan.
"Tulisit äikän tunnille, Rosa", maanittelin.
"Ei huvita", Rosalia tokaisi.
"Huvittaako sinua sitten istua täällä yksin murjottamassa?" vastasin.
"Ymh, no eipä oikeastaan. Ihan sama", Rosalia mutisi ja nousi ylös. Palasimme yhdessä äidinkielen luokkaan. Melkein heti sen jälkeen kun olimme päässeet omille paikoillemme, käski opettaja meidän pitää kirjaprojektiryhmämme kesken palaverin. Talutin Rosalian perässäni luokan perälle, missä Lysander istui yksin.
"Missä Kim on?" kysäisin ja katselin ympärilleni.
"Hän ei ole tänään koulussa, mutta voimme pitää palaverin kolmestaankin", Lysander tuumi.
"Homma taitaa jäädä meidän kahden harteille, sillä Rosalia ei ole työkykyinen", sanoin ja osoitin meistä pois päin kääntynyttä Rosaliaa. Lysander kohotteli kulmiaan ja kysyi sitten huolestuneella, aavistusken normaalia matalammalla äänellä, mikä Rosaliaa vaivaa.
"Hänellä on ongelmia poikaystävänsä Leighin kanssa. Lupasin Leighille auttaa heidän väliensä korjaamisessa, mutta en ole keksinyt mitään", selitin tilanteen Lysanderille. Lysander näytti mietteliäältä ja pohdin mitä hän mahtoi silllä hetkellä ajatella. Poika oli muuttunut kertomani jälkeen entistä huolestuneemmaksi. Yhtäkkiä hän alkoi penkoa laukkuaan.
"Mitä nyt? Keksitkö jotain?" utelin. Lysander vilkaisi Rosaliaan, ja viittoi minua tulemaan lähemmäs. Painauduin pöytää vasten ja kumarruin lähemmäksi Lysanderin kasvoja.
"Voin kirjoittaa rakkausrunon, joka voidaan toimittaa Rosalialle Leighin nimissä... jos vain löytäisin kynäni", Lysander selitti kumotessaan laukkunsa sisällön pöydälle.
"Minulla on kynä", vastasin ja ojensin hänelle pelaalistani punaisen lyijytäytekynäni. Lysanderin idea oli kyllä parempi kuin itse olisin keksinyt, ja kaiken huipuksi hän rustasi paperille riimuja nopeammin kuin minä kirjoitan nimeni. Lysander taittoi paperin saatuaan runon valmiiksi ja ojensi lappusen minulle. Sujautin paperin taskuuni ja ilmoitin opettajalle lähteväni vessaan jolloin sain tekosyyn poistua luokasta. Seisahduin käytävään päästessäni ja kaivoin uteliaisuuttani Lysanderin kirjoittaman runon taskustani lukaistakseni sen läpi.
"Silmiesi palo on elämäni valo..." Mitä pidemmälle tekstiä luin, sitä vaikuttavammaksi se muuttui. Vau, Lysanderilla on todellinen runosielu! Jos Rosalia ei tämän voimin leppyisi niin sitten ei olisi kyllä enää mitään tehtävissä. Leigh istui yhä samaisella pihapenkillä lukion pihalla. Hän kohotti surullisen katseensa minuun, mutta huomattuaan varman hymyni, näkyi kiinnostus selvästi pojan silmistä.
"Tämä on pelastuksemme!" tiedotin ja heiluttelin paperia kädessäni. Leigh ei tuntunut ymmärtävän mitä tarkoitin, joten selitin Lysanderin kirjoittaneen rakkausrunon, jonka Leigh voisi antaa tyttöystävälleen. Minusta suunnitelma oli loistava, mutta Leighin kasvoilla ei ollut innostusta.
"Menit sitten kertomaan minun ja Rosan riidasta veljelleni..." Leigh mutisi hieman pahastuneena.
"Anteeksi, mutta en keksinyt itse mitään, ja ajattelin... Hetkonen, veljellesi? Onko Lysander sinun veljesi??" kysyin aavistuksen järkyttyneellä äänellä. Pojat ovat ihan eri näköisiä, mutta minun olisi pitänyt osata yhdistää heidän samanlainen pukeutumistyylinsä, ja kun asiaa tarkemmin mietti heidän nimensäkin rimmaavat..
"Olen Lysanderia pari vuotta vanhempi. Asumme kahdestaan, ja minä pidän vaatekauppaa keskustan puiston lähettyvillä", Leigh selitti. Olisin ollut kiinnostunut kuulemaan lisää veljeksistä, mutta minun pitäisi palata takaisin tunnille ennen kuin "vessataukoni" venyisi mahdottomiin mittoihin.
"Suunnitelma on tämä: Tuon Rosan tunnin jälkeen ulos, ja sinä olet sitten valmiina ojentamaan hänelle runon. Äläkä unohda sanoa rakastavasi häntä", neuvoin kuin mikäkin rakkausasiantuntija.
"Hyvä. Käyn ostamassa runoa varten kirjekuoren, eikä pieni kukkakimppukaan olisi kai pahitteeksi", Leigh suunnitteli.
"Kuulostaa hyvältä", hymyilin ja toivoin todella että Rosa leppyisi. Itse suorastaan sulaisin ja leväisin pitkin lattioita, jos joku poika ostaisi minulle kukkia ja kirjoittaisi rakkausrunoja.. No niin Kasa, takaisin maanpinnalle! Palatessani luokkaan Melody tuijotti minua jotenkin pistävästi, mutta muuten kukaan ei tuntunut ihmetelleen pitkää vessataukoani. Palasin istumaan paikalleni, ja Lysander katsoi minua vaativasti.
"No? Miten meni?" poika kysyi hiljaa.
"Mikset kertonut että Leigh on veljesi?" minä puolestani kysäisin. Lysander meni hämilleen.
"Sinä et kysynyt.. Enkä sitä paitsi ymmärrä miksi se olisi ollut relevanttia tietoa", Lysander vastasi.
"Etpä tietenkään", tuhahdin ja vetäydyin kädet puuskassa kauemmaksi. Opettaja kierteli luokassa ja pysähtyi kohdallemme.
"Onko täällä jokin ongelma?" opettaja kysyi ja katsoi syrjemmällä yksinään kyyhöttävää Rosaliaa.
"Minulla on paha olo", Rosalia sanoi ja pyyhkäisi kyyneliä kämmenselkäänsä.
"Sepä harmi. Pystytkö olemaan tunnin loppuun asti?" opettaja tiedusteli. Rosa kohautti olkapäitään vastaukseksi.
"Luulen että olisi parempi jos Rosa lähtisi kotiin", Lysander kommentoi ja katsoi minuun.
"Niin, minä voin saattaa hänet bussipysäkille", lupasin ja saatuamme opettajalta luvan, lähdimme luokasta. Kulkiessamme käytävää toivoin että Leigh olisi ehtinyt hoitaa ostokset, sillä tulisimme nyt ulos aikaisemmin kuin oli sovittu. Ehdin hätääntyä kun Leighiä ei näkynyt tutulla paikallaan saapuessamme ulos, mutta hän tuli paikalle juuri sopivasti kävellessään koulun porteista sisään.
"Rosa, katso kuka tuolla on!" hihkaisin ja ohjasin hänen katseensa oikeaan suuntaan. En tiedä oliko monta tuntia kestänyt yhtäjaksoinen itkeminen turvottanut Rosalian silmät sumeiksi, sillä hänellä kesti hetken aikaa tajuta mistä on kyse.
"Leigh, voi Leigh.." Rosalia kirkaisi ja juoksi poikaystäväänsä vastaan. Kaksikko halasi tiukasti, ja kaikessa rytäkässä Leighin ostamat kukkaset ja kirjekuori putosivat maahan. Niitä ei enää tarvittu.
"Minulla oli sinua kamalan ikävä!" Rosalia sanoi ja suukotti nopeasti Leighiä. Se siitä sitten. Loppujen lopuksi heidän ei tarvinnut kuin nähdä toisensa, eikä mitään erityistoimenpiteitä olisi tarvittu. Rosalia ja Leigh ovat erikoinen mutta suloinen pari. Kaksikko lähti yhdessä kävelemään pois koululta, ja jäin yksin seisomaan koulun pihalle. Minua ei huvittanut palata enää tunnille, joten päätin jäädä ulos odottelemaan tunnin päättymistä. Istahdin yksinäiselle pihapenkille, ja siinä samassa silmiini osui Lysanderin kateissa oleva vihkonen, joka makasi levällään maassa penkin vieressä. Nostin vihkon käteeni ja oikaisin pienelle koirankorvalle menneen kulman vihkon kannesta. Liu'uttaessani sormiani vihkon harmaata kansilehteä pitkin, tuli minulle suuri kiusaus kurkata uudestaan vihkon sisältöä, varsinkin sen jälkeen kun olin lukenut hänen kirjoittamansa runon Rosalialle. Puristin kuitenkin vihkoa tiukasti, en halunnut pettää taas Lysanderin luottamusta kajoamalla hänen yksityisomaisuuttaan. Toisaalta mitäs levittelee tavaroitaan pitkin ja poikin, eikä paikalla sitä paitsi ollut ketään joka voisi todistaa minun silmäilleen vihkoa.. Ei, en aio katsoa. Ehkä voisin pyytää Lysanderilta löytöpalkkioksi parin sivun läpilukemista..
"Böö!" kuului kovaääninen huudahdus takaani, ja olin pudota penkiltä säikähdyksestä. Käännyttyäni ympäri kohtasin Castielin virnuilevat kasvot.
"Sinä sitten jaksat", tuhahdin ja korjasin asentoni ryhdikkäämmäksi.
"Sinua on niin helppo pelotella. Mikset ole tunnilla?" Castiel uteli. Paraskin puhuja. Olen melko varma että Castiel itsekin lintsasi sillä hetkellä.
"Minulla on opettajan lupa, tavallaan", naurahdin. Castiel nojasi kyynärpäillään penkin selkänojaan ja kumartui lähemmäs minua.
"Onko tuo Lysanderin vihko?" poika kysyi kummissaan.
"Joo, löysin sen juuri ja aioin palauttaa Lysanderille", selitin nopeasti. Castielin ilmeestä päätellen hän ei ollut täysin vakuuttunut puheistani. Hän oli todennäköisesti seurannut salaa sivusta taistoani olla kurkkimatta vihkoa.
"Säästän sinut siltä vaivalta. Meidän piti muutenkin tavata koulun jälkeen", Castiel tiedotti ja nappasi vihkon kädestäni ennen kuin ehdin tiukentaa otettani.
"Äh, minäkin olisin voinut palauttaa sen", mutisin pettyneenä siitä, etten pääsisikään lunastamaan suunnittelemaani löytöpalkkiota.
"Mikä sinut on yhtäkkiä saanut roikkumaan Lysanderin seurassa? Vielä muutama tunti sitten jahtasit ihanaa oppilaskunnanpuheenjohtajaamme", Castiel tokaisi sarkastisesti.
"En minä ketään jahtaa", mutisin ja arvelin poskien kuumotuksesta päätellen punan leviävän kasvoilleni. Olinko todella ollut niin läpinäkyvä, että ihastukseni Nathanielia kohtaan näkyy ulospäin? Jos Castiel oli huomannut jotain, tiesikö myös Nathaniel? Toisaalta ihan sama joku Nathaniel, hänen elämäänsä mahtuu vain yksi naispuolinen henkilö: hänen siskonsa.
"Olisiko sinulla vielä jotain sanottavaa minulle?" Castiel kysäisi, ja kun en tajunnut hänen vihjailuaan mainitsi poika koejupakasta.
"Ai niin, se juttu selvisi. Amber oli vienyt kokeet", mutisin ja muistin taas saamani jälki-istuntorangaistuksen. Olin jo ehtinyt unohtaa asian Rosan ja Leighin sovinnon jälkeen. Isä pitää minua varmaan jonain huligaanina kun joudun jo toistamiseen jälki-istuntoon, vaikka oikeasti en ole tehnyt mitään väärää!
"Joten..." Castiel lausahti palauttaen minut ajatuksistani takaisin nykytilanteeseen.
"Joten mitä?" en ymmärtänyt mihin poika pyrki.
"Voisit kenties pyytää anteeksi sitä että epäilit minua varkaaksi", Castiel ehdotti. Vai niin, nyt Castiel odotti minulta anteeksipyyntöä, vaikka hän itse jatkuvasti härnää minua.
"Enpä tiedä ansaitsetko sitä", mutisin ehkä hiukan ylimieliseen sävyyn.
"No, ei sitten. Älä sitten syytä minua jos kaikki kaikkoavat ympäriltäsi, sillä tuollaisella asenteella moni ei jaksa seuraasi pidemmän päälle", Castiel tokaisi ja lähti harppomaan pois paikalta. Minun ja Castielin väliset keskustelut ovat päättyneet vastaavalla tavalla niin monta kertaa aiemminkin, etten enää jaksanut edes harmistua. Minun täytyisi kai opetella pitämään suuni kiinni aina kun näen Castielin, sillä sanoin mitä tahansa, kylmeni Castiel keskustelun loppupuoliskolla.
Viimeinen tunti oli nopeasti ohi, ja siirryin pääkäytävään tyhjentämään laukkuni sisältöä lokerooni. Paukautettuani lokeron luukun kiinni, hätkähdin huomatessani Amberin hiippailleen luokseni. En yhtään huomannut hänen saapumistaan.
"Sinä senkin..!" Amber murahti hampaat irvessä ja tarrasi tevävine tekokynsineen voimakkaasti kiinni ranteestani, jolloin älähdin kivusta. Sain riuhtaistua käteni vapaaksi ja otettua pari askelta taaksepäin. En voinut muuta kuin tuijottaa Amberia silmät suurina, sillä minulla ei ollut mitään käsitystä miksi hän kävi kimppuuni. Amber lähestyi minua hengittäen raskaasti.
"Tämä on sinun syytäsi! Manipuloit veljeni paljastamaan minut rehtorille, ja nyt minä saan jälki-istuntoa!" Amber valitti. Uutinen yllätti minut niin etten kyennyt liikkumaan. Oliko Nathaniel oikeasti saanut kerrottua totuuden rehtorille? Amberin läsnäolosta huolimatta kasvoilleni kohosi hymy siitä ajatuksesta, että Nathaniel oli tehnyt tämän vuokseni! Amber taisi tulkita ilmeeni kuitenkin olevan ivaa hänelle, sillä tytön katse muuttui entistä uhmakkaammaksi.
"Tästä et selviä!" Amber huusi ja kohotti kätensä ilmaan. Apua, aikoiko Amber lyödä minua? Yritin juosta karkuun, mutta jalkani eivät toimineet. En osannut tehdä muuta kuin sulkea silmäni ja odottaa läpsäisyä poskelleni... jota ei kuitenkaan tullut. Kuin tilauksesta Nathaniel ja Lysander olivat rynnänneet paikalle.
"Mitä oikein teet? Väkivalta ei ole koskaan hyväksyttävä ratkaisu!" Nathaniel nuhteli siskoaan, joka oli selvästi häpeissään jäätyään kiinni veljelleen.
"Kasan takia saan jälki-istuntoa!" Amber vinkui.
"Et voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäsi. Sinun on korkea aika ottaa vastuu teoistasi. Voimmekin heti mennä kertomaan rehtorille siitä että yritit lyödä Kasaa", Nathaniel sanoi vihaisella äänellä. Sydämeni sykki korvissa asti enkä pystynyt järkytykseltäni muuta kuin seuraamaan tilannetta sivusta silmät suurina. En ollut koskaan nähnyt Nathanielia moisen raivon partaalla (edes silloin Castielin kanssa), ja minuun suorastaan sattui kuunnella hänen huutoaan vaikka sen kohteena en ollutkaan minä.
"Et voi tehdä tätä minulle", Amber voihkaisi, mutta poikien ollessa paikalla hänen ei auttanut muu kuin antautua.
"Lähdetäänpä sitten opettajainhuoneeseen", Lysander sanoi rauhallisella äänellään ja lähti Amberin kanssa edeltä matkaan. Keräsin kaikessa rytäkässä lattialle lentäneet tavarani vapisevin sormin ja pidättelin kyyneleitä. En edes tiedä miksi minua itketti, sillä mitään ei ollut tapahtunut, kiitos poikien paikalle tulon. Minua alkoi yhtäkkiä kylmätä, joten vetäisin pitkähihaisen paidan päälleni. Nathaniel kumartui viereeni ja laski kätensä olkapäälleni.
"Oletko kunnossa?" Nathaniel kysyi huolestuneena. Nyökkäsin ja purskahdin samantien itkuun. Äh, pitikö minun nyt murtua keskellä koulun käytävää tällä tavalla? Nathaniel varmasti pitää minua nyt ihan outona ja yliherkkänä. Yllätyksekseni Nathaniel tuli minua lähemmäs ja levitti kätensä ottaakseen minut halaukseen. Tarrasin kiinni pojan paidasta ja painoin pääni hänen olkapäätään vasten.
"Kaikki on hyvin, ei enää mitään hätää", Nathaniel sanoi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä, mutta kuulin selvästi kaiken koska kasvomme olivat niin lähekkäin.
"E-en minä pelkästään sitä... Olen pa-pahoillani siitä että huusin sinulle aiemmin. Anteeksi..." puhuin ääni väristen.
"Se teki minulle vain hyvää", Nathaniel totesi saaden minut naurahtamaan pienesti. Nostin katseeni ja huomasin Nathanielinkin hymyilevän. Minua alkoi itkettää uudestaan, tällä kertaa liikutuksesta. Nathaniel oli liian kiltti antaessaan minulle näin helposti anteeksi. Castiel oli kyllä oikeassa siinä, että minun täytyisi vähän miettiä mitä muille sanon, sillä tuskin anteeksipyyntöjäkään voi loputtomasti jakaa. Nojauduin vähän taaksepäin kohdatakseni pojan katseen, ja Nathaniel näytti olevan vähän hämillään.
"A-anteeksi että minä tällä tavalla..." mutisin ja tilanne alkoi hävettää minua entistä enemmän, joten laskin nopeasti katseeni. Nathaniel siirsi kasvojeni eteen valahtaneet hiukset syrjään ja pyyhkäisi hennosti poskellani olevan kyyneleen.
"Pyyhihän kyyneleesi niin voimme mennä selittämään tilanteen rehtorille", Nathaniel kehotti.
"Eikö niistä voisi olla hyötyä, näyttäisin uskottavammalta uhrilta silmät punaisina", vitsailin ja naurahdimme molemmat.
Rehtori piti pitkän saarnapuheen Amberille, ja kerrankin minulle oli nautinto kuunnella hänen huutamistaan. Kerroin rehtorille kaiken, myös aiemmin tapahtuneen graffiti-väärinkäsityksen. Rehtori lisäsi Amberin rangaistukseen erottamisen koulusta pariksi päiväksi. Minulle hän ei pahoitellut käytöstään, mutta ihan sama, pääasia että oikeus viimein tapahtui. Amber kihisi kiukusta, ja olen melko varma, että jos rehtori ja Nathaniel eivät olisi olleet paikalla, olisi Amber käynyt kimppuuni uudestaan. Kun lopulta pääsimme käytävään Amber alkoi raivoamaan veljelleen:
"Miksi ilmiannoit minut ja olet tuon puolella, vaikka minä olen siskosi?" Amber karjaisi osoittaen minua sormellaan.
"Amber, etkö vieläkään käsitä... Vaikka et pidäkään Kasasta, ei se silti oikeuta sinua kiusaamaan häntä. Teit väärin ja tämä oli oikea ratkaisu. Toivottavasti opit nyt jotain", Nathaniel huokaisi.
"Ilkiö! Minä kerron isälle!" Amber tokaisi, enkä voinut olla nauramatta tytön kommentille. Kerrot isälle, ihanko totta!? Vakavoiduin kuitenkin nopeasti kun huomasin Nathanielin kalpenevan. Millainen isä tällä sisarusparilla oikein oli, jos hän hyväksyi Amberin lapsellisen käytöksen ja kiusanteon? Herra Faraize tuli noutamaan Amberin käytävästä jälki-istuntoa varten, ja minä ja Nathaniel jatkoimme matkaa ulos. Nathaniel oli ollut vaitonainen Amberin kommentin jälkeen, enkä voinut olla miettimättä millaista oli arki Nathanielin ja Amberin kodissa. Kävelimme koulun portista ulos, jolloin reittimme eroaisiavt. Yritin kuitenkin vielä hankkia vähän lisäaikaa Nathanielin seurassa, joten puhkesin puhumaan ennen kuin Nathaniel ehti kääntyä bussipysäkille.
"Olenko nössö kun en pärjää itse Amberille?" kysäisin.
"Amber on erityisen hankala henkilöille joista ei pidä... Yritän puhua hänelle, vaikka tuskin siitä paljon hyötyä on. Siskoni päänkääntämiseen vaaditaan paljon", Nathaniel selitti.
"Ei minua haittaa vaikkemme olisi väleissä, haluaisin vain tulla kouluun pelkäämättä sitä mihin ilkitekoon minut lavastetaan syylliseksi", huokaisin. Koulunkäynti on tarpeeksi rankkaa ilman ylimääräistä Amber-draamaa.
"Noh, nyt saat ainakin pari rauhallisempaa päivää kun Amberilla ei ole asiaa kouluun", Nathaniel yritti rohkaista minua. Bussi kaahasi koulun edustalla olevalle pysäkille, ja Nathaniel heilautti kättään hyvästiksi. Minä puolestani lähdin talsimaan vastakkaiseen suuntaan. Päivään oli mahtunut koesäädön lisäksi myös hyviä asioita, ja olin iloinen kun Rosalia ja Leigh saivat parisuhteensa kuntoon. Ehkä paras asia päivässä oli kuitenkin se, kun Nathaniel puolusti minua Amberia vastaan. Vaikka olin aavistuksen häpeissäni siitä että menin murtumaan sillä tavalla Nathanielin edessä, sai tilanteen muistelu sydämeni läpättämään kiivaammin. Nyt shokkitilan hälvettyä aloin vähitellen tajuamaan miten lähekkäin olimme Nathanielin kanssa olleet kun poika lohdutti minua.. Kun asiaa miettii tältä kannalta, ei minua haittaisi päästä uudestaan lohdutettavaksi Nathanielin syleilyyn.
Ärn, nyt kun noita pelin henkilöiden ulkonäköjä on päivitelty ei mistään meinaa enää löytyä vanhan piirrostyylin mukaisia ilmeitä, joten osalla heppuleista on siksi kuvissa vähän erilainen ilme mitä tekstin perusteella voisi olettaa. Ja joo, Kasa vaihtoi paitaa kesken loppukohtauksen vaikka yritinkin selittää sen sillä että tuli kylmä, paha kun käyttää kahen eri jakson kuvia samassa kohtauksessa. .-D En uskalla luvata tarinan jatkosta mitään tällä erää, oon sitä eteenpäin koittanut kirjoittaa mutten pääse kunnolliseen flow-tilaan ja homma vähän tökkii.. Jännä kun koulussa tuntien aikana tarinasuoni virtasi, mutta nyt kun ois vapaa-aikaa ei kirjoittamisesta tule mitään. .-D Mut katellaan, eiköhän me vielä tätä saada eteenpäin menemään.
Kysymys lukijoille:
Kumpi on pelissä kivempi jakso?
Vaihtoehto 1: Cupido
Vaihtoehto 2: Kokeiden etsintä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti